Kun olen täällä kotona yksin, kuulen vain koneeni tasaisen hurinan ja kellojen raksutuksen. Satunnaisen oven kolauksen jossain päin taloa (mitä seuraa aina myös noin kahden richterin maanjäristys tässä korttitalossa), kerran vartissa ohi huristavan auton. Ihana rauha, ihana hiljaisuus. Joskus tosin jopa siinä määrin, että alkaa ahdistaa ja laitan musaa soimaan.

 

Kun täällä on esikoinen kanssani, voi olla pitkään aivan yhtä hiljaista. Sitten kuuluu kolinaa, sitten se taas hiljenee. Satunnainen "Äiti?" jota seuraa "voinks mä ottaa kaakaota?" tai "saanks mä mennä kaverin kanssa ulos?" tai "voinks mä kattoa [dvd:tä]?". Välillä tyttärellä oli vähän pelibuumia ja pelaili netissä tuossa kahden metrin päässä ja silloin peliäänet täyttivät huoneen. Mutta ei taas pitkiin aikoihin ole koneelle kärttänyt.

 

Mutta kun tänne tulee kotiin tosikoinen. Ja sitten mieskin. Täällä alkaa korviahuumaava meteli. Tyttäret puhuvat toisilleen (ja meille) huutamalla – kuin olisivat vielä päiväkodissa tai koulussa. Riitelevät ja huutavat, kun kaikki ei menekään putkeen. Yhtä aikaa yrittävät selvittää asioitaan minulle ja isälleen. "Isi. ISI!! Hei MÄ puhun nyt!" "Älä puhu mun päälle, mä alotin ensin!" "Äiti!" "Isi!" "Hei mullon asiaa!" "Eiku nyt on mun vuoro!" Ja jos ei muuten saa ääntään kuuluville, alkaa etenkin esikoinen pitää ääntä ihan vaan äänentuottamisen ilosta.

 

Ja kaikkialla muualla niin hiljainen mieheni on kotona aivan toista maata. Saa puheripulin astuessaan kotiovesta sisään. Sitä se tekee, kun patoaa päivän aikana kaiken sisäänsä. Joten selittää sitten kilpaa lasten kanssa minulle ja lapsille mitä on päivän aikana syönyt ja miten renkaita ei saanut missään vaihdatettua ja miten pitää käydä rautakaupasta hakemassa sitä ja tätä ja miten se oli eilen loppu ja miten ilmanvaihtoputkien laittaminen onkin hankalampaa kuin luuli ja miten ei vieläkään tiedä laittaako siporex-harkkoja meidän makkarin wc:n seiniin vai ei ja….

 

Siis olen minä kiinnostunut lasteni asioista ja päivästä. Ja mieheni asioista ja raksastakin sopivissa annoksissa. Mutta yksi kerrallaan, rauhassa kiitos! On suunnattoman uuvuttavaa kuunnella kolmea ihmistä yhtaikaa ja vastata jatkuvasti vaatimuksiin – vaikka lapseni ovat kyllä mukavan omatoimisia monissa asioissa. Välillä tekisi mieli alkaa huutaa, ihan vaan AAAAARRGGHHH!!! ihan vaan siitä hyvästä, että en kestä enää. Ei yhtään vaatimusta enää! Ei yhtään ylimääräistä sanaa! Ei kykene! Ei pysty vastaanottamaan! Ei pysty kuuntelemaan enää yhtään kertaa, mitä tulee aloituksen "äiti" jälkeen. Tai "hei sanna…" jälkeen.

 

Niinpä minä, joka taas olen normaalisti puheliaampi kuin olisi ehkä edes tarvis, olen kotona aivan hiljaa. Koska en edes saisi suunvuoroa vaikka yrittäisin. Itse asiassa, tuo jatkuva meteli ja hälinä ympärillä on aiheuttanut sen, että vaikka näennäisesti olen läsnä, en kuule mitään. Sisäänrakennetut korvatulpat aktivoituvat ja tuunaan ulos kaiken ympärillä tapahtuvat. Istun pöydän ääressä lasittunut katse silmilläni, nyökkäilen ja ynähtelen, tajuamatta puoliakaan siitä, mitä minulle puhutaan. Aivoni eivät ota enää vastaan. Hälinästä tulee puuroa, joka kimpoaa suoraan takaisin aivokuoresta.

 

Tämä johtaa siihen, että minua sitten suorastaan ravistellaan hereille koomastani. Että minulta pyydetään jotain viisi kertaa ennen kuin tajuan, että tuohon pitäisi oikeasti reagoida. Että tällöinkin ensin ärähdän ärtymystä epätoivotusta herätyksestä ja sitten hajamielisesti mumisen "pyydä isiltä" "pyydä että sisko auttaa" "ota tuoli", vaipuessani takaisin koomaani. Ja sitten minut ravistellaan hereille uudestaan, "NO MITÄ!!!" ja ehkä sen jälkeen jo rekisteröin mitä minulle sanotaan. "Ai, isi on jo lähtenyt" "ai, sisko ei pystykään auttamaan" "ai, et yletykään tuolinkaan kanssa" – "ai, kyse olikin jostain aivan muusta". Huokaisten autan ja vaivun takaisin.

 

"NO MITÄ NYT TAAS?! Ai, syliin. No tule murupieni syliin 🙂 " "Eikun mä haluun syliin!" "Mennään sohvalle niin mahdutte molemmat syliin. Mun kultaset 🙂 "