Kun Douglas Adams päätti kirjoittaa tarinan, joka alkaa sillä, että maapallo tuhoutuu, ei ehkä tietoisimpana tarinan johtotähtenä ollut pohtia ihmiselämää syvällisimmällä mahdollisella tasolla. Mutta luultavasti maapallon tuhoamiseen johtanut suuri antipatia, jota kirjoittaja sillä hetkellä sattui tuntemaan maailmaa ja sen ihmisiä kohtaan, oli jo aiheuttanut monenlaisia sangen osuvia oivalluksia ja hajatuksia elämästä. Minkä seurauksena tuo eräänlaisena scifisti-nörttien kulttikirjana pidetty Linnunradan käsikirja liftarille -sarja on oikeastaan kirja, joka luultavasti menee todennäköisimmältä kohderyhmältään enimmäkseen ohi ymmärryksen. Toisaalta, se seikka sopii kirjan luonteeseen kuin nappi silmään.

 

Voihan kirjan (tai paremminkin sarjan) lukea hauskana scifi-viihteenä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Sellaisena minäkin sen aloitin. Olen lukenut aikoinaan paljonkin scifiä – kaikki alkoi Tripodien ajasta, jota nuortenkirjana markkinoidaan, mutta niinikään menee kohdeyleisöltään todennäköisesti enimmäkseen ohi – mutten nyt pitkään aikaan. Ja toki scifi-elokuvia katson ihan mielikseni. Tämänkin hitchhiker-kirjan viimeisimmän elokuvaversion olen sekä nähnyt että omistan sen dvd:nä. Mutta elokuva lähestyy tarinaa juuri siten kuin sitä yleensä lähestytään: sekopäisenä päähännättömänä avaruusseikkailuna. Mikä toki on elokuvassa täysin oikeutettua, muuten siitä tulisi aivan liian tylsä. Filosofia ja elokuva eivät sovi samaan lauseeseen edes.

 

Tarina, se kirjoitettu versio, jolla ei ole aina edes juonellisesti paljonkaan tekemistä tarinasta tehtyjen radio- ja tv-sarjojen kanssa, sisältää hurjasti insightia elämään. Ensinnäkin, on vallan hauska ajatella elämää liftaamisena, etenkin liftaamisena universumissa ja kun avaruus loppuu, ajassa. Kuulostaa kaukaiselta? Ehkä, mutta lienette kuulleet analogioista? Joskus vertasin elämää polkuun tai jokeen tai valssiin. Yhtä hyvin liftaamiseksi avaruudessa. Ja ihmisen mieli, kyllähän se liftailee aika-avaruudessa ihan jatkuvasti. Milloin hyppää muistoissa taaksepäin, milloin suuntaa ajatuksia kauas tulevaan.

 

Vaikka olisi päämäärätietoinenkin, on päämäärään pääseminen parhaimmillaankin liftaamista erilaisiin kyyteihin matkan varrella toivoen, että kyyti vie lähemmäksi määränpäätä. Eikä todennäköisyyksillä aina ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä lopulta tapahtuu. Kuten tarinan improbability drive. Joskus vain tapahtuu se kaikkein epätodennäköisin. Elämässä ei tosin voi valita, milloin improbability kytketään päälle milloin ei.

 

Tarina leikittelee ihmiselämän ja -mielen kummallisuuksilla välillä suorastaan herkullisesti. Kukapa ei välillä olisi miettinyt vaikkapa vastausta elämän syvimpiin kysymyksiin – ja aina välillä tuntuu, että 42 on ihan yhtä hyvä vastaus kuin mikä tahansa muukin. Kysymyshän on siitä, mikä on se oikea kysymys. Kysymys löytyy Arthurin aivoista: "What do you get if you multiply six by nine?" Niinpä niin, matikkakaan ei mene ihan putkeen, mutta näin se on 😉 On kysymyksiä ja vastauksia eikä ne aina mene ihan saumattomasti yhteen edes. Joskus voi vastaus yllättää, joskus voi kysymys yllättää. 

 

Entäpä sitten S.E.D? Se ei muuta mitään näkymättömäksi, mutta S.E.D.-kentän suojassa olevaa ei kukaan näe. S.E.D. on nimittäin Somebody Else’s Problem. Joten vaikka se on siinä, sitä ei kukaan näe, koska se on jonkun muun ongelma. Tai Universumin nimetön hallitsija, joka epäilee kaiken olemassaoloa ja yrittää olla hallitsematta sitä, minkä olemassaoloa ei edes usko koska ei voi asiaa pitävästi todentaa? Tai rinnakkaistodellisuus, joka on aivan kuten tämä, mutta juuri sellainen kuin itse haluat? Tai olento, jonka ruumis on ottanut avioeron mielestä, koska sen mielestä sen mieli oli liian rajoittunut? Tai kakunmuruista rakennettu laite, joka näyttää kuinka pieni ihminen on maailmankaikkeuteen verrattuna – minkä näkemiseen ihminen tuupertuu mitättömyytensä ymmärtäessään?

 

Ai kuulostaa utopistiselta vai? No onhan se. Mutta niissä piilee syviä yhtymäkohtia inhimilliseen elämään, toiveisiin ja ajatuksiin, kokemuksiin ja elämän näennäiseen tai todelliseen satunnaisuuteen. Tarinahan ei siis kuitenkaan ole kirjoitettu filosofia-teokseksi. Ei missään määrin pohdinnalliseksi teokseksi. Sehän on humoristinen avaruusseikkailu! Ja hurjan hauskaa luettavaa – joten olin aika yllättynyt siitä, miten paljon viisauksia siihen sisältyy ja kuinka paljon ajatuksia se herättää. Kymmenen, viisitoista vuotta sitten olisin minäkin ollut tälle liian nuori. Nyt osuu ja uppoaa 😀

 

"There is no point in driving yourself mad trying to stop yourself going mad. You might as well give in and save your sanity for later." –Ford Prefect