Eilen luki naamakirjani statuksessa "is sort of running out of hours". Kaveri kysyi ihan loogisesti, että miten ihmeessä sitten ehdin jotain facebookin statuksia päivittää, jos kerran aika on kortilla muutenkin. Naamakirjan statuksen päivittämiseenhän ei tietenkään mene kuin pieni hetki, kännykälläkin se käy noin minuutissa. Samoin kuin kommentin heittäminen siihen jaikuun. Parempi kysymys – tai oikeastaan se ystäväni kysymyksen taustalla ollut kysymys – on tietenkin, miten yleensäkin ehdin sitten tänä nettielämää elää tässä samalla, jos kerran aika on niin kortilla.
Minulla on sellainen tapa, että kun työskentelen (tai teen ihan mitä ikinä omalla ajallani) koneellani, minulla on aina selaimessa auki vähintäänkin jaiku, facebook ja oma spcaeni. Useimmiten myös lolcats ja gmailini. Pikalinkkirivilläni on lisäksi salakuuntelut ja flickr sekä tietyt blogit (sekä työhön liittyviä että kavereiden). Niitä on siis helppo pikaisesti kurkkia ilman että siihen menee paljon aikaa. Ai mitä on lolcatsit? Ne on hauskasti otsikoituja kissa(ja muita)kuvia. Entä salakuuntelut? Tsekkaa itse 😀
Minä uppoudun kyllä helposti työhöni – tai mitä ikinä teenkin – ja voi hujahtaa tunteja ilman, että liikahdankaan tuoliltani tai muistankaan kurkistella mitään nettisivuja tai palveluita. Mutta aina en tee sellaista, mihin uppoutuisin täin täysin. Monesti päiväni ovat jo valmiiksi sirpaleisia, hommasta toiseen syöksähteleviä. Silloin siirtyessäni hommasta toiseen pidän pikku breikin, kurkkaan jonkin tai kaikki yllä mainitsemani, siihen menee noin kolme minuuttia. Sellainen tupakanmittainen 😉 Samoin, jos teen jotain puuduttavaa. Tai raskasta aivotyötä. Ihminen tarvitsee pieniä pausseja välillä. Tai ainakin minä tarvitsen.
Meillä duunissa aika moni polttaa tupakkaa. Minulla on siihen omat teoriani, jotka juontavat juurensa suht samasta lähteestä kuin minun nettiaddiktioni. Mutta minä siis en polta tupakkaa, vaan olen nettiaddiktoitunut 😉 Piipahdukset netissä noilla ja muillakin sivuilla, milloin missäkin, ovat minun röökitaukojani. Keskeytyksiä työstä silloin kun keskeytyksen tarvii. Tai kun alkaa keittää. Tai jotain.
Vasta kun vastasin tuohon ystäväni eilen esittämään kysymykseen, tajusin kunnolla, miksi minusta tuntuu, että jatkuvasti kyllä roikun naamakirjassa ja ties missä, mutta tuntuu, etten koskaan ehdi enkä oikeastaan edes jaksa, perehtyä niihin applicaatioihin siellä niin kovin paljon. Enhän minä oikeasti juuri koskaan vietä aikaani vain facebookissa! Sekin on minulle enempi kommunikointiväline, jota käytän muiden juttujen lomassa. Samalla kun teen töitä tai samalla kun värkkäilen jotain muuta tässä koneellani vapaa-aikanani. Aina on jotain proggista menossa. En minä ehdi miettiä kuumimpia kavereita tai… jotain. Enkä edes surffailla juutuubissa.
Mitä tästä voi päätellä? En oikeastaan ole niinkään addiktoitunut nettiin vaan ihmisiin. Kommunikointiin netin välityksellä. Sähköpostiin ja pikaviestintään. On kiva saada kommentteja, jopa naamakirjakutsuja, etenkin jos niistä näkee, että on ajatusta takana. On kiva kommentoida, vaikka vain muutama sana vaihtaa mesessä tai jossain edellä mainituista välineistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että käkin täällä niin eristyksissä suurimman osan aikaani. Etätyössä kotona yksin. Illalla koneellani yksin – tai kaksin, mies omalla koneellaan 😀
Niin, jos joskus tuntuu blogientrynikin hajanaisilta, voi se johtua siitä, että kirjoitan niitäkin toisinaan paloina työn ohessa. – Jaah, röökitauko ohi, takaisin hommiin.
System Failure for the Masses 
Täällä myös yksi nettiaddikti – heh, et varmaan oo huomannut 🙂 Mulla netti on tässä keittiössä aina auki, aamusta iltaan. Kaverit välillä kysyy et miks oot aina mesessä, mutta aina "varattu" tai "poissa"? No siks kun en _OLE_ mesessä. Eli kun olen koneella ei mul oo välttämättä aikaa/intrestiä hupitsättiä, mutta olen siellä jos jollain on tärkeää asiaa. Niinkun Teron kanssa pitkin päivää jutellaan arkisista asioista, ei tarvii tekstalla tai soitella.
Ja facebookki mulla on kans auki aamusta iltaan 🙂 kesken touhujen saatan kipasta koneelle kurkkaamaan notificationit tai friends for salen tapahtumat… ja joskus huomaan jumittuneeni tunneiksi bookkiin tai blogeihin. Mutta siis vain jos elämä ympärilläni sen sallii 🙂
Monesti vain kun näissä päivissä ei tapahdu mitään arkea kummallisempaa, niin miksen maustaisi sitä virtuaalielämällä – sitä varten kun en tarvitse lapsenvahtia?
Ennen feispookkia tai blogeja tykkäsin kirjoitella sähköposteja, mutta nykyään ei tunnu aika riittämään niihin tai lapset ei anna niin rauhaa että voisin ajatuksella jollekin kirjoittaa. Blogin pitäminen on henkireikä, avoinpäiväkirja – aiheen saa valita itse ja jokainen saa päättää itse lukeako vai ei, kommentoidako vai ei.
Niin ja tässä koneella ollessa mulla aika usein on Unna sylissä ja feisbookki tai toisten blogit on sopivia yhdellä kädellä hoidettavia pelejä 😉 Voisin tietty linnoittautua sohvallekin kaukosäädin kädessä – mutta mieluummin tapaan ystäviäni virtuaalisesti kuin tuijotan vieraita ihmisiä tekoelämässä 😀
Ihmiset toisinaan vaativat selityksiä kummallisiin asioihin. Mitä se kenellekkään kuuluu kuka milläkin ajalla mitäkin tekee.Tai kuuluuhan se, esim Ulkoministerin tekstailut. Selityksen makua siinäkin, asiassa joka saattaa olla jokaiselle tavalliselle kansalaiselle tuttua hommaa. Onneksi ei tarvitse ainakaan toistaiseksi sitä itse selitellä mtn.Ainakin minä olen lähettänyt seksiviestejä..eiku…nojoo.
Tuosta addiktoitumisesta. Töissä törmäsin uuteen ideaan opiskella lukion kursseja netin välityksellä.Voit suoprittaa vaikka kiinnakielisen kurssin, ja ryhmänkoko ei ole ratkaiseva.Voit suorittaa opiskelun etänä, koneen välityksellä. opettajasi näkee sinut webbikameralla, ja saa suorituksesi ja mielipiteesi asioista heti, koneen kautta.
Eräs rehtori joka on mukana tuossaVirtuaalilukio toiminnassa, näytti miten hienosti netmeeting heidän rehtoriporukan välisenä tapahtuu. Kokous pystyyn, webbikamerat ja ruudut auki,Puheenjohta ja sihteeri, sähköinen muistio ja pöytäkirja samantien kaikille. Jokainen istuu omassa officessaan vartin verran, kiinni kokousaiheissa, eikä kuluta kahta päivää tapaamisten merkeissä toisella puolella suomea. Aika kätevää.
siispä,..jokainen jolla on kone on jonkintason nettiaddikti. nykyäänhän ei uusia ystäviäkään tarvitse etsiä kuin koneelta, seurustelusuhteita, rakkautta, mitä vaan.
En mä ymmärrä miten mollaan pärjätty ilman konetta ennen vanhaan.
Sillon ihmiset tais olla yksinäisempiä???
Nykyään ihmiset kasvavat käyttämään koentta päivittäisissä asioissa. Kenelläpä enää olisi keittokirjoja, tai mitään, kun googlella löytää mitä uskomattomampia salaisia reseptejä.Entäs kauppa -asiointi, sekin koneellistuu, on olemassa kauppoja jotka toimittavat nettitilatut tuotteet kotiin, eikä ahteria tarvitse nostaa koneen äärestä mihinkään.
Niin ja piilolinssit voi tilata netistä, vaatteet.Kirjat,voi puhua internetin välityksellä lähes ilmaiseksi,voi mesettää, skypettää, tai vaihtaa emaileja.Nopeasti kätevästi, keskellä työpäivää.
Noo,..mutta on se kuitenkin kivaa istua kahvikupposen ääressä ystävän kanssa, tai tavata vaikka Helsingissä, Tampereella tai missä vaan,.
Puolensa ja puolensa. Olen riippuvainen moelmmista. Sekä Virtuaalisista asioista, että reaalielämästä. lisäksi on vielä nuo aivokuoren sisäiset fantasiat….
Tajusikko mitään mitä kirjoitin. Minä en, siksi laitan tän nopeasti tulemaan…hih…
Sitäpä sitä, nettielämä on oikean mauste 🙂 Molempiin addiktoitunut minäkin olen. Ja Sari, tajusin minä 😀 Siitäpä tulikin mieleen, olisipa hauska tavata joskus ihan nokatusten (kuten Kikkaakin, siitä on kamalasti aikaa kun viimeks nähtiin!), kun ei ihan hirveästi matkaa tässä välissä ole kuitenkaan! Tepu taitaa asua jossain kauempana?
Perfection!