Lauantaina illalla huomasin hämmästyksekseni, etten ollut koko päivänä edes muistanut tietokonettani, nettiä, feisbuukkia ja jaikua. Ja kuviakin blogia ja flickeriä ja ties mitä varten otin vasta illalla. Kieltämättä, harkitsin blogiin kirjoittamista jo lauantai-iltana, mutta dismissasin ajatuksen hyvin nopeasti. En edes nostanut tietokoneeni läppää koko päivänä, vaan jätin kaiken nettielämäpäivittämisen sunnuntaille. Kännykkäänkään en koskenut. Joskus on kai ihan hyvä olla vähän self-sufficient. Kun normaalisti on aina vastaamassa jonkun tarpeisiin.

 

Miten häkellyttävää silti! Sillä normaalisti päivitän naamakirjastatustanikin vähintään kerran päivässä, heitän ainakin jotain jaikuun jossain välissä ja jos ei muuta niin ainakin tsekkaan niitä muuten vaan. Ja nyt kun olen alkanut striimata kuvia flickriin, laittelen niitäkin sinne lähes päivittäin. Se, etten ole koneeni ääressähän ei mitenkään asiaa haittaa, onhan mulla puhelin. Sellaiset asiat kun hoituvat oikein näpsäkästi myös mobisti.

 

Taisi olla torstai-iltana, kun otin kuvia siitä Indicasta ja totesin duunikavereille, että no nyt yksi on jo netissäkin, kun sitten tuli juttua tästä online-elämästä. Onhan minulla kai ollut aina jonkinmoinen tarve broadcastata elämääni, sillä lähes siitä asti, kun minulla on ollut oma nettiyhteys, on minulla ollut nettisivutkin. Eli vuosia saa laskea taaksepäin reilut kymmenen. Ensimmäiset nettisivuni toteutin, jee! wordilla. Mutta ne eivät olleet kovin pitkäikäiset, vaan hyvin nopeasti ne muuttuivat fronttarilla tehdyiksi. Staattiset sivuni ovat kokeneet muutamankin upgreidauksen ja faceliftin vuosien varrella, mutta perussisällöltään ne ovat olleet aika samat koko ajan.

 

Pitkään ne minulle riittivätkin. Lasten synnyttyä päivitin lähinnä heidän sivujaan. Jonkin aikaa aktiivisesti joka osastoa, nyttemmin lähinnä enää niitä kuvia. Esikoisella ja tosikoisella on siis yhä omat manuaalipäivitteiset kuva-arkistot sivustoillaan, erillään muista kuvagallerioistamme. Web-hotellimme kuvagalleriassa on erinäisiä kansiollisia valokuvia, mutta sekään ei sitten näemmä ole minulle riittänyt, kun niiden ja näiden space-albumien ja facebookin albumien lisäksi päädyin vielä streamaamaan kuvia suoraan flickriin. Flickr on eräänlainen kuva-blogini.

 

Puolisentoista vuotta sitten ryhdyin kirjoittelemaan tätä blogiakin ja tähänhän koukkuunnuin heti ihan täysin. Pitäähän sitä nyt saada kertoa ja kirjoittaa kaikki nämä hurjan tärkeät ajatukset muidenkin luettaviksi! Jäämään maailmankirjoihin, seuraaville polville hamaan microsoftin palvelinten tuhoutumiseen asti! Ja mitä en kirjoita tänne, heittelen noteina naamakirjaan, tosin niitä myös sieltä poistelen välillä. Ja jottei teksti netistä loppuisi ja projektit minulta, aloitin tosiaan vielä uuden ammattiin liittyvän bloginkin. Sen funktio nyt on sitten tosin hiukan toinen kuin tämän.

 

Ai mikä se jaikukin vielä on? No se on se paikka, johon voi heitellä randomeita ajatuksia, joista ei ole blogientryiksi tai edes noteiksi asti. Asioita, joita voisin sanoa jollekin ääneen, kun tekee mieli sanoa jotain ääneen (mikä minulla tietenkin on kovin usein 😉 minkäs sitä mahtaa suunnattomalle tarpeelleen kommentoida aina ja kaikkea, ja mielellään hivenen sarkastisesti. M.O.T.), mutta kun ei ole ketään kenelle sen sanoa, sen voi kirjoittaa jaikuun. Tai sitten sen voi kirjoittaa sinne ihan muuten vaan. Ja sitten sinne voi feedata blogejaan ja flickriä, luonnollisesti.

 

Kyllä minä nyt silti rohkenen väittää, että minulla ihan on elämä, kaikesta huolimatta. Oikeammin minulla on suorastaan kaksi. On tämä oikea busy ja välillä aika loca elämä ja sitten on tämä virtuaalinen online-elämä, joka on oikeastaan heijastus tästä oikeasta. Vähän niinkuin elämäni projisoitaisiin jatkuvasti kankaalle, vähän niinkuin Viidakkokirja kakkosen alussa Mowglin kerratessa tarinaansa siitä, miten tuli viidakosta ihmiskylään. Ja koska projisoija olen minä, se elää sulassa synkrassa tosielämäni kanssa, ja juuri siinä mittakaavassa kuin itse haluan.

 

Mikä näyttää olevan aika laajasti 😉 Mutta ainakin kaikki halukkaat ystävät ja tuttavat ja kanarialla majailevat äidit ja kiireiset siskot ja serkut ja kumminkaimat pysyvät mukana elämäni aalloissa 🙂 Ja onhan tämä poikinut uusiakin ystäviä, mikä sen mukavampaa! Kun tähän vielä yhdistää meseilyn tai skypeilyn ja pari meililistaa, voi sanoa, että online-elämä on vähintään yhtä vilkasta kuin oikeakin. Se on mukava bonus irl-elämälle. Kunhan muistaa pitää sen irlin etusijalla ja projisoida sitä tänne eikä toisinpäin…