Painelin tänään Itikseen työpäivän jälkeen – joo, vähemmällä vauhdilla kuin tuosta kuulostaisi, kävin asiakaskonsultoinnin jälkeen vielä toimistolla ja vasta puoli kuuden aikaan sinne Itikseen suuntasin. Minulla oli yksi asia listalla, jonka halusin tehdä: varata ajan toista tatuointia varten. Ennestäänhän vasemmassa olkavarressani on pupu, nyt aion laitattaa liljan oikeaan nilkkaan, sen mikä-sen-nilkan-pyöreän-luun-nimi-olikaan yläpuolelle. 6cm korkean, viivapiirroksen, johon varmaan vähän sheidaustakin tulee. Muutaman viikon päähän meni aika, mutta sehän on minulla lopun elämääni, joten kaipa minä maltan odottaa 😉
Eli sain sen hoidettua. Tanssituntiini oli kuitenkin vielä aikaa hyvä tovi, joten lähdin lorveksimaan kauppoihin ja istumaan vähän kahvilassa haukkaamassa jotain. Tai oikeammin parissakin 😀 Mutta hämmästyttävästi ei yhtään ollut shoppailufiilis! Siis minulla! The supershopparilla! Hämmentävää. Tai sitten sen tatska-asian hoitaminen vei pahimman terän 😉 Joten vaikka kaupoissa maleksin katsomassa, jos löytyisi sellaista ihan tietynlaista mekkoa, mitä haeskelen, mukaan sieltä lähti vain lahja tosikoisen kaverille (synttärit ensi lauantaina) ja pyjama esikoiselle.
Täytyy sanoa, noin niinkun edes kasikytluvun jotenkin muodista tietoisena ja nuoruuden nousukauden silloin eläneenä, että voi elämä! Seiskytluvun vietin enimmäkseen vaipoissa, joten mielikuvat siitä pohjautuvat elokuviin ja valokuviin, mutta jonkinlainen tieto nyt kuitenkin siitäkin ajasta hämmentävine muoteineen on. Ja siis jos ysikytluvulla oli seiskytluku muotia ja pari vuotta sitten teki kasari tuloaan – mikä on tämä omituinen 70+80-muodin yhteinen comeback?!
Värit ovat niin kasaria kuin olla voi. Siinä missä minä olen vähän jo pinkkiä dumpannut, näyttää muu maailma sitä taas halaavan. Vaateräkit ovat vaaleanpunaista ja harmaata (kasariklassikko oikein!), oranssia ja kirkkaankeltaista (muistan oman kananpoika-aikanikin vielä hyvin…), vaaleansinistä (esikoisen uusi toppis on liki toisinto siitä, millainen minulla oli kasikytluvun alkupuoliskolla) ja kasarivihreetä. Siis jaiks ja apua!
Mutta ne vaatemallit? Ei ole ainakaan vielä tullut takaisin ne järkyttävät lepakkohihat (oh, pliis, ei tarviikaan!). Pillihousut jossain määrin kyllä, samoin v y ö t. Ne leveät ja vyötäröllä ja pusakan päällä. Mutta muuten seassa on aimo annos seiskytlukua. Ei enää ysärin malliin kovinkaan leveitä housunlahkeita, mutta puserot muistuttavat paljon enemmän seiskytlukua kuin kasaria. Ok, liivejä oli ainakin kasikytluvulla, seiskytluvullakin lie, ja taas ne ovat muotiin tulossa niinikään. Ei, en suostu!! Ja ne mekot… Vesirajamekkoja, joiden vartaloamyötäilevä kohta osuu noin rintojen kohalle, alle tai ylle tai päälle.
Siis itseasiassa, sellaista seiskytlukutyylistä mekkoa, tavallaan, etsin kyllä itsekin. Sellaista, jossa on leveät olkaimet ja tiukka yläosa, joka aavistuksen levenee juuri rintojen alapuolelta, mutta ei mitään liehumekkoa, eikä trikoista, eikä villaista, eikä vesirajaista. Vähintään puolireiteen, mieluummin melkein polviin, jämäkkää kangasta. Muttei farkkua. Sellaisia on kohdille sattunut pari, molemmat olisivat olleet kivat, mutta malliltaan sellaiset, että 36 oli tuosta rintakehästä (yhdestä tietystä kohdin vain!) hämmästyttävää kyllä pieni, mutta toisaalta 38 jo selvästi liian reilu kainaloiden alta. Joten I’m still searching…
Tämän aikamatkailun väärälle vuosikymmenelle sitten kruunasi smoothie Wayne’s Coffeessa. Siis kumpiakaan ei toki minun nuoruudessani nähty, mutta siellä oli auki Voice Tv ja voi jummi sitä musavideoa, joka siellä pyöri! Se oli se Scissor Sistersin "I don’t feel like dancing…" ja siis oikeesti! Vaatteiden kuosit ja mallit olivat suoraan seiskytluvulta ja mieslaulaja ihan kasari. Tai vaikka sitten seiskytluvun Travolta. Sekin käy. Lila lateksi-kokopuku, jossa ei ollut alla mitään ja napaan asti edestä auki ja kaulukset, oih. Ja kun se oli blondi ja elehti siinä videolla, tuli sellainen Ressu Redford deja vu -kokemus. Joko se oli parodiaa tai sitten maailma on tullut hulluksi. Niinno, sehän kuulostaakin ihan BeeGeessiltä…