On se hassua, tai oikeastaan ei niinkään hassua vaan pikemminkin aika surullista, että sellainen asia kuin koulukyyti voi olla niin monen tunteen lähde. On hienoa, että taksi hakee kotitalolta ja vie koulun pihalle ja toisin päin. Mutta jotta tuohon tilanteeseen päästiin ja yhä päästään, käytiin ja yhä käydään läpi monenmoisia tuntemuksia.
Ihan ensimmäinen juttu oli se päätös, jonka alun perin asiasta sain. Ekaluokkalainenko muka vasta uudelle alueelle muutettuaan kävelisi aamun pimeässä puolisentoista kilometriä vilkkaan maantien varteen ja osaisi hypätä siellä oikeaan dösään ja jäädä oikealla pysäkillä pois koulun päässä? Tai sama toisinpäin. Koululta löytäisi pysäkin kyllä, mutta veikkaanpa että löytäisin lapseni Helsingistä asti, jos pitäisi kotiin dösällä tulla! Nimittäin tämäpä meille annettiin koulukuljetukseksi ihan ensiksi. Ja yhä kello yhden iltapäiviksi.
No way! Yllättäen sitten pienellä valituksella alkoi taksikyytejäkin järjestyä, siis kaikille paitsi kello yhden iltapäiville. Niille järkkäsimme tilauskuljetuksen itse, dösälipun hinta saadaan siitä hyvästä niiltä päiviltä takaisin. Avustus se on sekin 😉 Hienoa, koulukyydit järjestyksessä. Tai niinhän minä luulin!
Ensimmäinen kyytiaamu koitti, muttei mitään tietoa aikatauluista. Ei minulla, mutta kuten viikko sitten kirjoitin, ei myöskään taksifirmalla. Tieto oli lakannut kulkemasta jossakin kohti. Päivän aikana nekin selvisivät ja mentiin eteenpäin viikko. Tänä aamuna soitin jälleen taksifirmaan, koska meillä ei ollut tämän viikon aikatauluja – tytär oli unohtanut reissarinsa kouluun perjantaina ja luulin, että aikataulut olivat sen välissä. Mutta totuus olikin karumpi. Koska koululta ei ollut ilmoitettu päättymispäivää, olivat taksifirmassa luulleet, että kyseessä oli vain viikon keikka. No just! Löytyi sieltä silti lapselle kyyti kouluun lyhyelläkin varoitusajalla, mutta näin kuinka kuljettaja selasi papereitaan ennen kuin otti tyttäreni kyytiin.
Paperilla kaikki siis on oikein jees. Mutta on kyllä kova koulu oppia odottamaan sitä taksia! Se kun ei odota lasta, joten ajoissa on oltava, vaikka taksit melkein aina myöhässä. Ja sitten se lapsen pelko siitä, että myöhästyy taksista. Kohtuuttoman tuntuista! Perjantaina kävi nimittäin niin, että tytär tiesi, että taksiin on aika kiire, ja kun tuli koulusta ulos, näkin yhden taksin menevän. Luuli myöhästyneensä taksistaan ja paniikissa soitti minulle, että myöhästyi. Mutta minulla oli kännykkä ylhäällä, itse olin alhaalla, enkä kuullut sen soivan! Kuuntelin sitten, tyttären jo kotiuduttua (sillä hälytys oli väärä, oma taksi tuli vähän myöhemmin), lapseni puhelinvastaajaan jättämät itkunsekaiset viestit: "…äiti, sun täytyyyy vastataaa…!!" Ihan kamalaa, melkein aloin itkeä jo ihan sitä hätää itsekin. Tuollaisestahan jää traumoja!
Kuten siitäkin, että vanhemmat ottavat yhteen kunnolla. Eilen illalla tyttöjen iltahärdelli laukaisi tilanteen, joka räjähti käsille ja niinpä meillä tapeltiin hetken aikaa ihan kunnolla, mykkisteltiin pari tuntia (meillähän ei osata mykkistellä kovin kauan, kun ei kumpikaan osaa pitää asioita sisällään kovin kauan, mikä on tietenkin vain hyvä), yritettiin keskustella huutamatta ja sitten vähän rauhallisemminkin pari tuntia. On tiettyjä asioita, joissa olemme mieheni kanssa kovin eri linjoilla. Ja on monia asioita, jotka jäävät puhumatta ja puimatta normaalisti, koska elämä rakentamisen kanssa on mitä on. Joten oli ehkä odotettavissakin vaihteeksi yksi myrsky. Ehkäpä se taas vähän raikasti ilmaa? Toivon niin.
Tänään sitten sen sijaan vielä sydän syrjällään jännitin, miten tytär selviytyy siitä erikseen järkätystä tilauskyydistä. SeKIN kun oli myöhässä… Mutta hyvin selvisi ja keksi vielä uuden paremman reitin kotiin, kun mitä viikonloppuna katsastettiin. Reipas ja kekseliäs tyttö. Selviytyjä. Molemmathan nuo ovat. En osaa kuvitella kummankaan jäävän sormi suussa seisomaan, kun jotain tapahtuu. Ovat nokkelia ja reippaita kumpikin. Lienen tehnyt siis jotain oikein.
System Failure for the Masses 
Kovin kuulostaa tutulta nuo koulukyytitaistelut. Meidän kunnassa meidän hieman syrjemmässä asuvien lapset joutuisivat eskariin kulkemaan bussilla, ekaluokalla sentään pääsevät jo taksikyydillä. Minun tyttäreni onkin sitten ainoa lapsi, joka meidän nurkilta viime syksynä eskarin aloitti. Muut päättivät jättää eskarin kokonaan väliin. Mieluusti olisin tehnyt saman, mutta psykologi oli sitä mieltä, että meidän Evelle olisi nimenomaan eskari viitenä päivänä viikossa ehdottoman tärkeä, eli kaksi kerhopäivää olisi ollut liian vähän. No arvaa vaan laskenko 6-vuotiasta kulkemaan pimeässä kilometrin matkan maantienvarteen, jota pitkin pitäisi sitten vielä kävellä pysäkille huiskuttelemaan bussia pysähtymään. On kyseessä valtatie, joka kuuluu Suomen vaarallisimpiin. Ja paluukyydissä pitäisi vielä tuo kyseinen tie ylittääkin… Huh huh! Eli itse joudun kuskailemaan tyttöä, ja kunnan päättäjien mielestä me "syrjäkylien" ihmiset pidämme vain turhaa numeroa itsestämme ja tärkeydestämme, kapinoimme turhaan pitämällä lapset pois eskarista. Kyllä pistää vihaksi! Eikö niillä päättäjillä oikeasti ole aivoja. Montahan ruumista vaadittaisiin, että asialliset kyydit järjestyisi..? Tästä voisi puhua vaikka kuinka pitkään, mutta ei enää jaksa. Olemme täällä taistelleet kyseisestä asiasta monta vuotta vailla minkäänlaista ymmärrystä päättäjien puolelta.
Kovin kuulostaa tutulta nuo koulukyytitaistelut. Meidän kunnassa meidän hieman syrjemmässä asuvien lapset joutuisivat eskariin kulkemaan bussilla, ekaluokalla sentään pääsevät jo taksikyydillä. Minun tyttäreni onkin sitten ainoa lapsi, joka meidän nurkilta viime syksynä eskarin aloitti. Muut päättivät jättää eskarin kokonaan väliin. Mieluusti olisin tehnyt saman, mutta psykologi oli sitä mieltä, että meidän Evelle olisi nimenomaan eskari viitenä päivänä viikossa ehdottoman tärkeä, eli kaksi kerhopäivää olisi ollut liian vähän. No arvaa vaan laskenko 6-vuotiasta kulkemaan pimeässä kilometrin matkan maantienvarteen, jota pitkin pitäisi sitten vielä kävellä pysäkille huiskuttelemaan bussia pysähtymään. On kyseessä valtatie, joka kuuluu Suomen vaarallisimpiin. Ja paluukyydissä pitäisi vielä tuo kyseinen tie ylittääkin… Huh huh! Eli itse joudun kuskailemaan tyttöä, ja kunnan päättäjien mielestä me "syrjäkylien" ihmiset pidämme vain turhaa numeroa itsestämme ja tärkeydestämme, kapinoimme turhaan pitämällä lapset pois eskarista. Kyllä pistää vihaksi! Eikö niillä päättäjillä oikeasti ole aivoja. Montahan ruumista vaadittaisiin, että asialliset kyydit järjestyisi..? Tästä voisi puhua vaikka kuinka pitkään, mutta ei enää jaksa. Olemme täällä taistelleet kyseisestä asiasta monta vuotta vailla minkäänlaista ymmärrystä päättäjien puolelta.
🙂 En usko että lapset saavat normaalita perhe-elämästä ja sen erimielisyyksistä traumoja. Omani ovat joutuneet myös kuuntelemaan joskus myrskyäviä tunteita, hermoilua ja pinnan kireyttä. Joskus olen kysynyt että miltä tuntuu, ja aiheesta on saatu aikaan keskutelu jonka tiimoilta ei mikään jää(toivottavasti) vaivaamaan. Elämä nyt vain on sellaista, että joskus käämi palaa.
Tietokatkot tuollaisissa asioissa ovat katastroofeja, ja vastuuttomia. Pienet lapset ovat huonossa asemassa, kun aikuisilla on liian paljon hommia eikä kaikkea sada sujumaan kunnolla.Opettajat käyvät burnout rajoilla kaiken vastuun ja työn ohella.Lisääntyneet erityistarpeet, ja lasten käyttäytymis häiriöt myös vievät opettaja kunnan aikaa .
Tosin, ei ole monia vuosia, kun kyytejä ei saanut(muistelen iteäni) ja koulumatkoihin meni puoli tuntia per suunta talvella lähes kolme varttia että sai lampsutettua kotia. Satoi tai paistoi oli kävellen kuljettava. Sitä kerron lapsille minäkin, että arvostaisivat että asumme noin 300 metriä koulusta. Suurin huoli meillä on se ettäa summe LIIAn lähellä koulua, kun lähellä asuvat eivät saa kulkea pyörillä kouluun. Huoli se on sekin:)