Eilen jäi tanssitunti väliin, kun säädettiin aikatauluja esikoisen maastojuoksukisojen vuoksi – kunnallinen koululaisten urheilutapahtuma, jossa tytär-parka jäi sarjansa viimeiseksi, mikä tietenkin harmitti toista kovasti 😦 Ei vaan ole juoksija kuten ei äitinsäkään. Mutta tästäkin – siis siitä, etten ole mikään juoksija – huolimatta ajattelin eilen, että kompensoisin tanssitunnin poisjäämisen pienellä juoksulenkillä. En kuitenkaan koskaan päässyt juoksemaan asti, kun ilta toi mukanaan muuta säätöä.
Tänään ajattelin, että heittäisin edes pienen stepperi-session, mutta juuri kun olin aloittamassa, ryntäsi mies kotiin raksalta ja ilmoitti, että hänen täytyy katsoa Pako (eikä sitä voinut kuulemma tallentaa, koska tallennukseen oli samanaikaisesti menossa joku onneton dokkari), joten se siitä stepperistä. Ai miten niin? sanot. Siten niin, että en minä kuiviltaan jaksa kovin kauan stepperillä polkea, olisin katsonut jakson Moonlightingiä samalla, mutta sehän jäi nyt haaveeksi.
Ok, olisin voinut viritellä sen tietokoneelle, mutta kun lapset yrittivät nukahtaa juuri, olisi pitänyt olla kuulokkeet ja blaablaa. Joten suivaantuneena kaivoin kaapista kymmenen vuotta vanhat lenkkarini jalkaani ja painelin ovesta ulos sinne lenkille. Hyvin pian tajusin, että ainakin yksi asia olisi pitänyt täällä pimeässä Klaukkalassa ymmärtää: heijastin on must. Mutta enhän minä sellaisia tietenkään muistanut.
Hölkkäsin tasaista tahtia pimenevässä illassa parhaimmillaankin hämäriä mäkisiä katuja eteenpäin. Pieni stoppi meidän talolla, piti kurkistaa, miltä sisällä näytti, kun tänään on muurari muurannut tiiliseinän, jonka eteen huomenna aloittaa takan hormia ja myöhemmin tietty muuraa koko takan. Ja sitten jatkoin eteenpäin, mäkiä ylös ja mäkiä alas. Täällä on uskomattoman mäkistä. Mutta yhtään mäkeä en kävellyt. Viimeisen päin vastoin painelin melko hyvää tahtia, sillä reitin ainoalla metsätieosuudella ei ollut valoja ollenkaan, vain lähitaloista kajasti himmeä valo tielle ja yläpuolella tuikkivat tähdet.
Hölkkäsin 35minuuttia, n. 5km. En omista sykemittaria, enkä muistanut mitata sykettäni käsipelillä kotiin palatessani, mutta uskoisin, ettei se missään vaiheessa noussut mihinkään kamalan korkeisiin lukemiin vaan pysyi hyvällä tasolla, sillä olo oli juostessa koko ajan hyvä. Olisin varmaan jaksanut pitempäänkin, mutta tämä oli ihan hyvä ensimmäinen lenkki varmaan melkein siihen kymmeneen vuoteen. En ole koskaan (ennen) pitänyt juoksemisesta ja lukioaikaankin kävelin puolet cooperista ja sehän on sentään vain sen 12 minuuttia!
Hauskaa huomata, että kyllä se säännöllinen liikunta on tuottanut tulosta ja kunto ja kestävyys on aivan toista kuin koskaan ennen. Taidan olla elämäni kunnossa kaikin puolin 🙂 Mikäs sen parempi tässä keski-iän kolkutellessa kohta ovella ;D Mutta ehkä kaikkein oudointa tässä kaikessa on, että ylipäänsä tunsin tarvetta lähteä lenkille. Milloin tämä kuntoiluun addiktoituminen oikein on tapahtunut? Vaikka en minä silti lupaa aloittaa säännöllistä lenkkeilyä.
System Failure for the Masses 
Mahtava homma tuo urheilukärpäsen purema. Liikunta-addiktoituminen alkaa kun liikkuminen on säännöllistä. Liikkuminen on kuin huumetta elimistölle, kerryttää endorfiinitason sellaisiin lukemiin että tuo mielihyvähormoonin vaikutus antaa kunnon sävärit. Addiktoituminen alkaa, kun on huono olla ilman tuota mielihyvähormoonia. Hyvänlaatuista "huumaavaa" ainetta siis.
Olen kokenut tuon saman asian muutaman kerran elämässäni. Kaipaan sitä suunnattomasti, mutta tie siihen kunnon kohoamiseen on jälleen pitkä. Joka päivä päätän että tänään otan itseäni niskasta kiinni, ja joka ilta huomaan etten taaskaan ehtinyt tekemään asian eteen mitään.
Nyt kun luin blokiasi, päätin taas, että minun tekosyyni "en ehtinyt-en jaksa-tämä on tärkeämpää" on taakse jäänyttä elämää. Tänään lupaan mennä talon kuntosalille, ja tehdä jonkinmoisen hikisarjan, stepperillä, pyörällä, ja painoilla.
Kiitos virikkeestä:)