That’s where I long to be… Tosin just meni aurinko pilveen.

 

Juhannus hujahti ohi vuoroin vilpoisissa, vuoroin helteisissä tunnelmissa. Perjantaina oli vilpoisaa, kun lähdettiin Keuruulle konferenssiin ja epäiltiin jo, että iltaa myöti alkaisi oikein paleltaa. Mutta eipä sentään. Pärjäsi siellä ihan teepaidassa, suurimmaksi osaksi. Oli nostalgista käydä konfassa, niin monen vuoden tauon jälkeen. Kaikki ne teltat tuttuine tuoksuineen. Hämmästyin vain sitä, etten millään kyennyt muistamaan, oliko pikkusiskoni siellä silloin aikoinaan mukana vai ei. Kumpikin on painellut pitkin juhlakenttää omien kavereidensa kanssa niin tiiviisti.

 

Loppujuhannus kuluikin ihan mökillä. Olin suunnitellut tekeväni lauantaina vähän töitä, näitä töitä töitä, keventääkseni tämän päivän työtaakkaa, mutten millään malttanut. Aurinko paistoi kuumasti, oli ihanaa loikoa bikineissä laiturilla ja seurailla lasten touhuja vedessä ja maalla. Sitä paitsi tytöt myös kaipasivat äitin ja isin seuraa siinä määrin, että parempi olikin vaan viettää aikaa lokoisasti heidän kanssaan. Työt ehtii tehdä kyllä, jos tiukkaa olisi tehnyt, niin vaikka tänään vaikka kuinka myöhään. Mutta sainpa sentään urakan valmiiksi jo kahden aikaan 🙂

 

Sunnuntaina jatkui sama laiturimeininki. Itse makoilin tai istuskelin laitsalla bikineissä, lapset – niin omat kuin heidän serkkunsakin – uivat ja nauttivat vedestä, välillä tulivat pyyhkeelle lämmittelemään ja taas uimaan. Sitähän se kesä parhaimmillaan on 🙂 Sitä se on omakin kesä lapsena ollut. Nyt sitä vaan tyytyy katselemaan lasten uimista ja pulahtamaan itse vain satunnaisesti vähän vilvottelemaan (melko kylmään) veteen.

 

Juhannuksen mielenkiintoisia luontoilmiöitä, siinä laiturilla havainnoiden, oli nälkäiset ahvenet. Niitä oli lauantaina siinä oikein monta, ihan sellaista 10-15senttistä ahventa, jotka tulivat näykkimään varpaita tai sormenpäätä. Miehen veli kun kuuli tästä, totesi, ettei sitten ainakaan mene enää järveen uimaan alasti. Varmempi varmaan niin 😉 Meidän lasten 13vuotias vielä niin ihanan viaton serkkutyttö hämmästeli, miten se uikkari muka auttaa siihen, jos kala tulee ja nappasee varpaasta 😀

 

Tänään onkin sitten palailtu arkeen, vielä ilman lapsia. Tällä kertaa se oli esikoinen, joka oli eniten murheissaan. Kovasti koitti olla näyttämättä ikävää koko viikonlopun ja vielä lähtöhaleja halittaessa, mutta kyllä minä tyttäreni tunnen. Tosikoinen vietti viikonlopun minussa nyhjäten ja jäi yllättävän hyvillä mielin namiastian ääreen, kun me miehen kanssa lähdettiin.

 

Onhan minullakin niitä vähän ikävä, mutta kyllä tämä ihan hyvääkin tekee. Arkiviikko menee nopsaan ja perjantaina tulevatkin jo kotiin. Ja sitten meillä on loma yhdessä, siis minulla ja tytöillä.