Viime yön nukuin samassa 130cm leveässä sängyssä nuoremman tyttäreni kanssa. Alkuyö meni mukavasti, kumpikin omalla puolellaan. Jossain vaiheessa aamuyötä tytär alkoi pyöriä ja etsiä peittoa; mökki oli viileä, huomasin, ja peittelin lapsen ja napsautin lämpöpatterin päälle. Vähän myöhemmin, melkein aamulla luulisin, löysin itseni aivan sängyn laidalta, tytär aivan minussa kiinni. Yritin vaihtaa asentoa vaivihkaa, jolloin tytärkin havahtui sen verran, että tuli vielä lähemmäs, työntäen päänsä poskeani vasten.

Niin oli pehmoinen ja suloinen se oman lapsen pää, että painoin poskeni päälakea vasten ja huokaisin onnesta, vaikken sen jälkeen enää kunnolla nukkunutkaan. Olihan melkein aamu ja on se vaan onni, kun on kaksi ihanaa lasta. Aamulla anoppi kysyi, nukuttiinko hyvin, johon vastasin, että kyllä siihen saakka kun tytär tuli aivan kiinni minuun. Tytär siitä aamupalapöydästä saman tien kommentoi: "Mä tulin suhun kiinni, äiti, siksi kun mä rakastan sua!" Mitäpä siihen muuta voi sanoa, kuin "tiedän, ja koska minäkin rakastan sua, en työntänyt sua pois".

Hassua sinänsä, että tosikoinen on lapsistani ennen aina ollut se, joka on nukkunut paremmin omassa sängyssään kuin vieressä. Esikoinen se ei meinannut millään viihtyä kuin vieressä, ja välillä mietin, tuliko sittenkin työnnettyä hänet liian aikaisin omaan huoneeseen. Mutta kun minä en enää nukkunut lainkaan, tytön ollessa samassa huoneessa ja samassa sängyssä! Silti senkin jälkeen melkein vuoden ajan esikoinen tuli joka yö meidän väliin ja nukuttiin kuin se perhe siinä vanhassa Libero-mainoksessa "ainakin lapsesi nukkuu hyvin". Asialle oli pakko tehdä jotain, kun aloin väsyä liiaksi.

Muutoinkin tosikoinen oli vauvana ja vielä pari vuotta sitten sellainen omien polkujen kulkija, että kaipasi syliä ja läheisyyttä varsin vähän. Esikoinen puolestaan pienempänä viihtyi sylissä vaikka kuinka. Nyt on toisin päin. Tosikoinen olisi sylissä jatkuvasti, esikoiselta saa toisinaan melkein kerjätä halia. Niin isoa on olevinaan. Vaikka tuleehan hänkin syliin ihan itsekseenkin toisinaan, onneksi. Ja sanoo, että rakastaa minua. Ihaninta maailmassa on lapsen kädet kaulassa, märkä suukko poskella ja ne suloiset sanat "äiti, mä rakastan sua".

Omat pienet lapset. Niin isoja ja itsenäisiä he ovat silti jo molemmat, että sinne jäivät mummin ja serkkujen kanssa mökille tuosta noin vaan. Hyvä että malttoivat äitiä halatakaan enää ennen lähtöäni. Itselläni valuivat autossa ikävän kyyneleet poskia pitkin, kun ajelin mökiltä pois päin.

Tiedän kyllä, että vielä niille lapsillekin tulee ikävä. Toivottavasti silloin muistavat, mitä olen opettanut. Että ikävä on hyvä asia, sillä siitä tietää, että rakastaa.