Hain tänään postista paketin. Se sisältää Uppo Nallen kirjakerhon liittymispaketin. Paketti on nuoremmalle tyttärelleni, jonka liitin uppiksen kirjakerhoon samaan aikaan kun esikoisen Pollux-heppakerhoon. Esikoinen sai ensin tahtonsa läpi heppakerhon kanssa ja elvisteli sitten siskolleen esitellen, mitä kaikkea saa liittymispaketissa. Ei sitä pikkusiskon murhetta äiti kovin kauan kestänyt katsella.

 

Olisihan sitä tietty voinut jälleen opettaa lapsukaiselle elämän kovaa puolta, miten ei kaikkea voi saada. Sillä kertaa en kuitenkaan raaskinut. Joten liitin nuorimmaisen kyseiseen uppis-kerhoon. Ja voi sitä riemua ja intoa, joka syntyi, kun kerroin, että hänellekin tulee sitten liittymispaketti ja oma uppiskerholehti! Sydän ihan suli siinä paisteessa.

 

Ja tietenkin siitä sitten tyttö kertomaan päiväkodissakin. Olihan se sentään ihka ekaa kertaa hänen ihan ikioma juttunsa, ikioma kerhonsa. Joten sitä sitten selvitti koko ryhmälle ja paras kaverikin pyydettiin mukaan uppiskouluun. Huh? Milloin se sellaiseksi vääntyi? Kerroin vähän hämmennyksissä olleelle hoitajalle, että ei, kyse ei ole kerhosta tai koulusta vaan kirjakerhosta. Oli lapsressu ymmärtänyt väärin.

 

Ja mitä kävikään seuraavana päivänä? Ilmeisesti oli hoitaja oikaissut tyttäreni uppiskoulupuheita, kun hakiessani sain hyvin hyvin murheellisen ja pettyneen tytön syliini. Nyyhkien ja alahuuli väpättäen tytär syytti: "Äiti, sä lupasit, että mä pääsen uppiskouluun!" Sydän meni solmuun ja rutistin tytön syliini selittäen samalla kerhon luonnetta hänelle. Taisi ymmärtää ja suru haihtui. Ei äiti ollutkaan pettänyt lupaustaan.

 

Nyt olisi liittymispaketti kotona. Mutta luulen, että odotan vielä polluxin paketin saapuvaksi ennen kuin annan sitä. Paras varmaan, että saavat pakettinsa yhtaikaa niin ei tule sydänsurua vuorostaan esikoiselle siitä, että pikkusiskon paketti tuli ensin. Nyansseja, nyansseja. Toisinaan on paras antaa sydämen ohjata.