Itsestäänselvyyksistä irrotettu

Vain viikko ja päivä sitten kuljin hyisen kaupungin halki ratikalla ja bussilla, miettimättä kahta kertaa kykyäni liikkua vaivatta. Tai oikeasti, mietin minä sitä jo ohikiitävän hetken, katsellessani, kuinka terveyttään ja liikuntakykyään itsestäänselvänä pitävät ihmiset ryysivät ratikasta kiireisinä miehen ohi, joka yritti saada rollaattorinsa auki ja selviytyä ulos myös.

Sillä silloin jo tiesin, ettei minunkaan liikkumiseni tuosta noin vaan ollutkaan enää itsestäänselvyys. Siltikään, mikään tässä maailmassa ei olisi pystynyt minua täysin valmistamaan tähän tämänhetkiseen – muutaman päivän takaisesta puhumattakaan! – tilaani. Sillä vaikka olisi kaikki maailman empatia, on asioita, joita ei vain tiedä, jos ei koe.

Elelin viime aikoihin saakka normaalin huolettomasti, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pystyin käymään tanssitunneilla, ajamaan autoa, käymään kaupassa, laittamaan lapsille ruokaa, selviytymään työpäivästä ja sen jälkeisestä kiireisestä illasta, jonka aikana ehdin tuskin istua kahta minuuttia pitempään muutoin kuin ruokapöydässä ennen kuin kello oli jo puoli kymmenen.

Sitten kaikki muuttui. Viime keväänä huomasin kuuloni alentuneen ikävästi vasemmalla puolella. Hakeuduin kuulotutkimuksiin, jotka vahvistivat sen minkä tiesinkin. Työterveyslääkäri lähetti kuulopolille, missä korvalääkäri sanoi, että syy on todennäköisesti lapsuuden korvatulehdusten, mutta “laitan sinulle lähetteen, käyt magneettikuvauksessa, niin suljetaan pois mahdolliset fyysiset syyt”. Suljetaan pois. Niin.

Vähän ennen kuvausta – elettiin jo marraskuuta – sanoin miehelle, että pelkään sieltä löytyvän jotain sillä minulle oli ilmaantunut kasvoihin outoja tuntemuksia. Joulukuun viides päivä sain korvalääkäriltä puhelun: “Onko sinulla ollut tasapainohäiriöitä?” Minulla oli päässäni acoustic neuroma, kuulohermon kasvain, vestibular schwannoma, joka kasvaa tasapainohermosta ja painaa kuulohermoa, ja kasvaessaan tietenkin vähän kaikkea muutakin tuolla päässä sitten. “Se leikataan alkuvuodesta.”

Selvä. En siinä vaiheessa työkiireiden keskellä edes osannut mieltää asiaa. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen: portaissa kaatuiluni, pyörimis- ja tasapainovaikeudet tanssitunneilla, jatkuvat vasemman puolen niskan alueen päänsäryt… Mutta leikkaus? Juu, vähän pelottavaa, pää leikataan, mutten ehtinyt miettiä asiaa tarkemmin.

Kasvain alkoi kuitenkin jo verottaa jaksamistani. Olin jatkuvan uupunut töissä, päätäni särki tavan takaa ja hermosto-oireet pahenivat. Sain lapun, jossa sanottiin, että leikkausjono on noin 4-6kk. Vietin joulun aikaan pitkän loman ja soittelin uudenvuoden alla neurokirurgiselle kysyäkseni pahentuneista oireistani. En päässyt puusta pitkään, kun minulle jo kerrottiin, että leikkaus on jo varattu, 15.1. papereita ei vain oltu vielä ehditty lähettää.

Asiat rullasivat eteenpäin, ignoranssini tulevasta muuttui jonkintasoiseksi faktatiedoksi kirurgin tapaamisen ja pienen nettiselailun myötä. Ja 15.1. noin kello 8 aamulla höpöttelin anestesiologille tyhjänpäiväisiä, kunnes sanoin “going under” ja kaikki pimeni. Kymmenisen tuntia myöhemmin heräsin ajatukseen “gotta go fix some food for the kids”, avasin silmäni ja vastaani tuijotti tehon kolmesilmäinen lamppu, samanlainen, jonka alle olin leikkaussalissa nukahtanut. “So, ok, guess not”, tuumasin ja suljin silmäni uudestaan.

Heti kohta hoitajat huomasivat minun heränneen, tulivat häärimään ympärilleni ja sujuvasti toteuttivat toiveitani, vaikka latelin niitä englanniksi. “Please turn me on my side.” “I need a pillow between my knees.” Ja niin edes päin. Suomenkielistyin hiljalleen jälleen, olin seuraavat noin 12 tuntia teholla tarkkailussa, ihan suunnitellusti, melkoisessa lääkepöllyssä. Ja kun lääkäri odotteli viimeisiä verikoevastauksia päättääkseen osastolle siirtämisestä, vähän pelotti menettää se jatkuva tarkkailu. Ja samalla tiesin, että perhe pääsisi katsomaan vasta osastolle.

Minut kärrättiin vuodeosastolle. Mies ja tytöt tulivat piipahtamaan. En tainnut tsempistäni huolimatta jaksaa olla hereillä viittä minuuttia pitempään kerrallaan. Tytöt taisivat vähän säikähtää. Minulla oli tippa oikeassa kädessä, mihinkään en päässyt liikkumaan, lusikoin jugurttia sisääni vasemmalla kädellä sen minkä jaksoin. Puolisen purkkia aterialla.

Aika menetti vähäksi aikaa merkityksensä. Muka jatkuvasti tiesin missä mennään, mutta jälkeenpäin, kaikki on yhtä sumua. Jossain vaiheessa hoitaja ilmoitti, että nyt on suihkun aika, ja nosti minut sängystä, mistä huojuvin askelin hoitajan käsipuolessa töpöttelin suihkuun. Siitä se lähti. Alkuun en pystynyt käymään vessassa ilman saattajaa, sitten ilman kävelytukea. MIKÄÄN ei enää ollut itsestäänselvää. Ei yksikään askel, ei lusikan saaminen suuhun, ei istuminen sängyn laidalla.

Eikä ole vieläkään. Vaikka nyt jo olen kotona, ja liikuskelen itsekseni yhdessä tasossa. Silmien auki pitäminen ei ole itsestäänselvää. Jokainen käynti wc:ssä, jääkaapilla, mitä vaan, vaatii ponnistelunsa, melkeinpä kaiken tahdonvoimani käytön. Mies kyllä passaa ja paapoo, minkä pyydän, mutta jos joskus haluan olla taas kunnossa, minun on pakko ponnistella pystyyn ja tehdä ja liikkua myös itse. Selvitä portaita ylös ja alas, vaikka se on nyt kömpelömpää kuin kaksivuotiaalla.

Päässäni humisee ja kumisee. On kuin siellä olisi oma universuminsa, tai Tähtien sota. Mekaaninen humina, ja aina välillä valosapelit singahtelevat. Kävellessä suunnan vaihtaminen aiheuttaa täyden disorientaation. Autossa istuminen tuntuu tieteiselokuvalta, ihan kamalaa kelluntaa. Ajaa en saakaan edes, ennen maaliskuun loppupuolta, jos edes silloin tai milloinkaan enää. Kuka sitäkään tietää.

Itsestäänselvää ei ole myöskään oman ravintonsa valinta. Sairaalan ruoka, ei se pahaa ollut, mutta leipää, kiisseleitä, mehukeittoja, perunaa, pastaa… Kaipasin vihreitä kasviksia niin että kotona ensi töikseni pyysin miestä laittamaan minulle annoksen parsakaalia! Ja päivälliseksi sain lautasellisen chiliä <3

Entä nukkuminen sitten? Ja oleminen muutenkin? Nukun kuin tiskikoneessa vääntynyt syömäpuikko. Pää kallellaan oikealle, jalat välillä suorassa, välillä vähän kierossa. En voi olla vatsallani, enkä kyljelläni pitkään, leikkauksesta johtuvista seikoista niin ikään. Meinasin nukkua mutsin sairaalasängyssä, mutta oma kutsui. Omakaan sänky ei silti tuonut parempia yöunia; parin tunnin pätkillä ja sairaalla unimaailmalla mentiin viime yö(kin).

Kuitenkin olen onnekas. Leikkaus meni hyvin. Kaikki raajani toimivat, kasvoni toimivat, silmäni toimivat, pääni toimii. “Äiti, kuin sä jaksat hymyillä aina vaan vaikka sä oot näin kipeä, ” kysyi tosikoinen piipahtaessaan tässä koulun jälkeen. Niinpä, miten jaksankin? Jostakin se kumpuaa, ja ilman sitä positiivista pohjaa, ei tästäkään noustaisi. Toivon lastenikin löytävän sen voiman, jolla noustaan silloinkin kun mikään ei enää ole itsestäänselvää ja elämän pelissä pelataan leveleitä, joiden jälkeen pitäisi saada jo bonustaso.

Koira makoilee jaloissani minun makoillessani sohvalla tai sängyllä, vartioiden. Ulkona se haukkuu kaikkea, mikä on lähelläkään meidän taloa. Ja kun käytiin miehen kanssa päivällä suihkussa, Meggie piti yläkerrassa vahtia, haukkuen jokaista ääntä.

All in all, terveelliset elämäntavat eivät takaa terveyttä. Mutta ilman niitä jamani olisi nyt varmasti paljon pahempi kuin se on. Kaikki huomioiden, I'm doing quite good, ja päivä päivältä mennään parempaan :)

[Paranemiskertomusta voi seurata Healing Diarystani]