Overwhelmed by dreams

6.3.2016 Marilka

To dream is good, they say. I have a dream. A dream of having a house on Tinos, facing the Aegean Sea. A house with a nice veranda and a garden. I would sit on the veranda, sipping a freddo cappucino or a gin&tonic, sometimes reading, sometimes writing. Sometimes I’d tend to the garden with my husband. The deep blue Aegean glistening in the sun, my skin parched by the sun, the salt and the wind. Like one of the tomatoes being sun dried in our garden.

To dream is good, they say. They’re supposed to keep you alive, push you forward into achieving them. Yet, whenever I let myself acknowledge my persisting dream, it seems to crush me underneath of it. It overwhelms me. Is it too big? Is there such a thing as a dream too big? It’s too unprobable. Some day, we’ll get out of the city, buy a house in the middle of nowhere. Maybe some day we’ll buy a house somewhere in the coasts of Finland. That’s a more realistic dream and goal. That’s a dream that doesn’t weigh heavily on me.

Finnish countryside is beautiful in its own simplistic (to my eyes) way. Finnish coastal areas and archipelago even more so with the bare rugged bedrock and crooked pine trees. The sea, the Baltic sea, is barely a sea – it’s shallow and gray and low on salt – but still it IS a sea. It’s the sea I grew up by, the sea that saw my tears and heard my cries when I used to haunt the shores as a troubled teen, the semi-salty wind blowing in my face, tousling my hair. I used to love that sea and that wind. It was before I met the Aegean and the meltemi.

My backup dream is to get a nice house with a nice big yard next to the sea somewhere there on the southwest coast of Finland. A place with its own shoreline, a place where I could feel the salty wind and watch the unruly sea from our own veranda. Not a bad way to live, that either. If it wasn’t for the cold. These Finnish winters with barely a hope of any kind of summer are killing me slowly but surely. Four out of five Finnish summers are so cold that I feel betrayed when autumn comes.

I told my husband this morning, when I was feeling the longing to the sun so keenly that it brought tears to my eyes, that the best thing would be to have both, one day. The remote house somewhere there by the Gulf of Finland and a summer house there on Tinos. Tinos is not exactly a warm and fuzzy place in the winter time either, what with the fierce storms and all. But then again, if we would be able to spend half of the year – the better half at that – on Tinos, what does it really matter where we suffer the long cold months of winter? It’s the same snow and ice and cold everywhere around here. No real pleasure in a frozen sea, now is there?

While there are quite pretty (old, I like the old architechture, the 1800’s style best) houses in Finland too, I absolutely love the Mediterranean architechture, and the Cycladean architechture especially. I love the old villages and towns, with narrow passages between white washed houses with cobalt blue window panes and the occasional blue roof. With bougeainvilleas and oleanders blooming. Still, it is the solitary solace of a lone house on a cliff I am looking for. A house overlooking the sea, within walking distance of a beach. Nothing extravagant. Just a simple house with a simple patio.

Maybe one day my dream – a dream I know my husband shares – will come true. Just maybe. I keep on dreaming, though mostly I need to push the dream aside, away from my conciousness, bury it in some dark nook just to survive. Otherwise it overwhlems me to tears, crushes me down in despair, wanting. Wanting so bad that it hurts, but not being able to do anything about it. Not now, anyway. Maybe some day. Maybe.

God, how I miss that place where the wind blows, setting my soul free!

Pitkästä aikaa pitkin seiniä

3.3.2016 Marilka

Joskus silloin kamalan kauan sitten, kun meitä oli firmassamme vain minä ja sen omistajaveljekset, meillä oli aitoon start-up-henkeen tapana toisinaan viettää puoli työpäivää kiipeilyseinällä, kaikki kolme yhdessä. Seinäkiipeily kun oli meille kaikille yhteinen harrastus. Siihen aikaan, monta vuotta ja noin 15 kiloa sitten, kiipeilin muutenkin aktiivisesti. Useimmiten minut löysi Tapanilan hallin seinältä vähintään kerran, useimmiten pari-kolmekin kertaa viikossa. Vein myös tyttöjäni sinne kiipeilemään silloin sun tällöin. Joskus viikottain, tai siis toisviikottain, kun olivat minulla viikkonsa.

Kiipeilyharrastus jäi siinä suunnilleen seurustelun tiimellyksessä. Kun siis nykyisen mieheni kanssa aloin seurustella. Kävin minä niihin aikoihin liidauskurssinkin, mutta sitten jotenkin kiipeilykaverit katosivat. Yksi Australiaan, toinen muuten vaan väsähti ja sitten minua ei enää niin kiinnostanut, kun mieluummin vietin vapaa-aikaani mieheni kanssa. Käytiin mekin kerran yhdessä kiipeilemässä, mutta miehen kiipeilyistä oli niin paljon jo aikaa, ettei se kipinä siinä oikein uudestaan syttynyt. Se sitten jäi ihan satunnaiseksi. Ja sitten se jäi kokonaan, sillä ihan niinkuin kaikessa, satunnainen harrastaminen on vain turhauttavaa, kun aina aloittaa vähän niinkun alusta.

Pitkään, vissiin viimeisimpään muuttoon saakka tai niille main, minulla oli kuitenkin kiipeilykassi aina pakattuna. Valmiina lähtemään seinälle. Tossut, valjaat, carabinereita, varmistin, magnesium-pussi, käsirasva. Lopulta vapautin magnesium-pölyisen kassin muuhun käyttöön, todettuani, etten minä sinne seinälle enää näytä eksyvän.

Eilen kaivoin tossut naftaliinista ja pakkasin ne kassiin teepaidan ja tanssitrikoiden kanssa. Kaikki kivat kiipeilyhousuni ovat nääs juuri sen verran tiukkoja, ettei ne enää toimi kiipeilyyn. Miten masentavaa! Huokaisin syvään etsiessäni tossuja valjaitteni alta, kun pääni läpi kiisi ajatus siitä, ettei ne valjaat varmaan tällä hetkellä edes mahtuisi päälle. Ostin aikoinaan sellaiset, joissa ei ole säätöä, varmana siitä etten enää ikinä liho. Hmm. Keski-ikä, leikkaus, laiskuus ja mitänytsitten.

Mentiin eilen työporukalla, reilu tusina meitä oli, Herttoniemen boulderointi-halliin kiipeilemään työpäivän jälkeen. Vetäessäni kiipeilytossuja jalkaan oli vähän kuin kotiin olisi tullut. Samaan aikaan muistin tietenkin, miten epämukavat ne on, kun varpaat on puristuksissa. Muistin kuitenkin senkin, miten hyvä niillä oli kiivetä, kun saa kunnon touchin jaloillakin.

Pelkäsin vähän käsivoimieni puolesta; leikkaus nappasi siitä monta pinnaa pois. Näppivoimat on aina olleen heikko kohtani, nyt vielä enemmän. Alkuun tunsinkin itseni sammakoksi seinällä, helpoimmilla reiteillä. Aika lailla pitäydyinkin noissa nelosen reiteissä, jonkun viitosenkin kiipesin, mutta ne näppivoimat. Ote lipesi aivan liian helposti, jos ei otteessa ollut kuunon muotoa mistä pitää kiinni. Siksipä kerran putosinkin sieltä melkein ylhäältä asti patjalle. Sen olisi pitänyt opettaa, että on ok hypätä alas sieltä ylhäältä. Mutta ei. Se pelotti hemmetisti. Alas kiipeäminen on muuten vaikeampaa kuin ylös.

Siihen mennessä kun tekniikka alkoi vähitellen palautua jostain sieltä body-memoryn sopukoista alkoivat kämmeneni kieltäytyä ottamasta kiinni otteista. En muistanutkaan, kuinka helliksi kämmenet alkuun tulevat. Siihenkin tottuu, vähän niinkuin fillarilla ajoon. Ensimmäisillä kerroilla joka kevät tulee peffa kipeäksi, mutta se menee ohi. Kiipeilyn jälkeen muistin myös, miksi kiipeilykassissani aina oli se käsirasva. Magnesium + otteiden suorittama kuorinta = kuivat ja karkeat kädet.

Nyt on kaikki lihakset jäykät ja kipeät – ai mikä venyttely? Siis ihan koko kroppa (en ole enää kolmissakymmenissä 😉 ). Taisin todella käyttää koko kroppaani, ihan niinkuin kiipeilyssä pitääkin. Käsilihakset ovat vain yksi osa kokonaisuutta, eikä ne minulla alun jälkeen niin pahasti kipeytyneetkään siinä kiipeillessä. Kun keskivartalo ja jalat tekevät töitä myös, ei käsivarsien lihakset joudu yksinään koko painoa liikuttamaan (vaikka niillä toki iso osuus onkin!).

Kiipeilystä jäi hyvä mieli, vaikka huono kunto vähän harmittikin. Jäi sellainen kevyt kaipuu, kumpa jaksaisin aloittaa aktiivisen kiipeilyn uudestaan! Tunnen kuitenkin itseni ja tämänhetkisen tilani. Vähän aikaa ehkä jaksaisin, sitten se lopahtaisi. Niinkuin tanssi. Niinkuin pilates. Tyttäret lupasin sinne viedä tässä joku kerta. Ei sitä koskaan tiedä. Ehkä epäsäännöllinen fiiliksen mukaan meneminen voisi vaikka toimiakin. Ehkä. Tai sitten laiskuus vie voiton.

Päätä ja muuta

1.3.2016 Marilka

Taas on se aika vuodesta, kun pääni sisukset tarkistetaan. Torstaina astelin HUSin magneettikuvausosastolle vatsa irrationaalisesta jännityksestä sekaisin, U2:n CD-levy laukussa. Magneettikuvauksessahan ei oikeasti ole mitään jännitettävää, sillä enhän edes saa tuloksia ennen kuin sitten kirurgin vastaanotolla myöhemmin. Tuubi aiheuttaa lievää ahtaanpaikankammoa, muttei kuitenkaan pakokauhua, sillä eihän se ole suljettu. Pää tosin on jumissa kamerakypärässä, mutta kaipa senkin auki saisi tarvittaessa. Se ääni, se on se kamalin. Se magneettikentän vaihtelun tasainen viuh-klonk-klonk. Siinä on jotain todella spookya. Musiikki peittää sen aika hyvin.

Torstaina siis jännitin kuitenkin. Ääntä, tuubissa makaamista, ja ihan vaan pääni tilaa. Se on kuitenkin osa sitä prosessia, jossa kerrotaan jatkanko ensi kevääseen elämää as usual, vai avataanko pääni uudestaan (jo nyt – en jotenkin jaksa uskoa, ettei sitä jossain vaiheessa tarvitsisi leikata uudestaan, on vain kysymys siitä, milloin). Jännitin kuitenkin turhaan. Olin kirjannut kuvauksen kalenteriini väärälle päivälle. Aikani oli maantaille, eiliselle. Vaihdoin sen sunnuntaille; eilisen olin asiakkaalla. Nyt se pää on siis kuvattu, reilun viikon päästä kuulen tuomioni.

Olin suunnitellut torstaini pääasioiden ympärille; työpäivän jälkeen oli kampaaja. Siinä välissä olisin ehtinyt toimistollekin, mutta olin jo pitkään halunnut mennä käymään Fredalla Kissakahvilassa, joten hyppäsin HUSista poistuttuani bussiin ja kävelin sinne. Kävelin ensin ohi – ihmettelin Studio55:n (vai oliko se Freda55 kun viimeksi siellä kävin vuosia sitten?) tilalla olevaa jotain klubia, jonka nimeä en muista, ja vielä enemmän sitä vastapäistä taloa. Joku mikälie kirkko/seurakunta siinä. Siinä missä oli joskus hevi-yökerho, jonka nimeä en sitäkään nyt muista. Mietin, kuinka paljon pyhää vettä ja eksorsistisia rukouksia ko. kirkon papit ovat mahtaneet viljellä päästäkseen eroon klubin saatanallisista jäljistä. Anteeksi.

Olin jonkin aikaa aivan disoriented siinä, kun ei mikään näyttänyt enää tutulta. Tarkistin Kissakahvilan osoitteen, käännähdin ja siinähän se oli. En oikein tiedä mitä olin odottanut, jos varsinaisesti mitään. Jotenkin kuitenkin yllätyin ja olin häkeltynyt. Kengät ja takit jätetään eteisnurkkaan, syötävät (herkullisia muuten! ja kaikki kuulemma itse leivottua) ja juotavat tilataan pöytiin. Tunnelma on tiivis ja jotenkin niin serene, etten ensin edes osannut ottaa läppäriäni esille. Olen tottunut “kahvilatyöskentelijä”, mutta siellä se tuntui jollakin tapaa väärältä.

Kissat kuljeksivat ja kiipeilivät ja saivat päiväruokansakin ollessani siellä. Aika kotoisaa 🙂 Muutama kävi minua ja tavaroitani vähän haistelemassa, mutta taisin koirahajuni pitää ne enimmäkseen loitolla, valitettavasti. Otin muutaman kuvan kissoista; yksi parivaljakko siellä oli aivan kuin meidän Lumo ja Diego. Ihan pieni ikävä tuli taas. Olin siellä lopulta pari tuntia ja ehdin nähdä entisen työkaverinikin, joka on löytänyt paikkansa Kissakahvilasta lähdettyään IT-bisneksestä.

Reilut pari tuntia myöhemmin hiuksissani oli tuore väri ja latvojen kuivat oli nipsitty pois. Naureskelin kampaajaystävälleni samaa mitä olin jo erään viisi vuotta vanhan Facebookin naamalleni heittämän kuvan myötä naureskellut, että viisi vuotta sitten hiukseni olivat lyhyet ja minulla oli kaksi pitkätukkaista tytärtä, nyt minulla on kaksi lyhyttukkaista tytärtä ja omat hiukseni ovat pitkät. Tasapaino säilyy, sanoi ystäväni.

Viikonloppuna meillä maalattiin. Johan tässä pari viikkoa saikin nauttia rempattomasta kodista, kun jo seuraava homma piti aloittaa. Käperryin lauantaina sänkyyn kirjan kanssa miehen ja keskimmäisen maalatessa eteistä ja yläkertaan johtavaa porraskäytävää. Minua ei onneksi tarvittu, vai pitäisikö sanoa että sain onneksi pyytämäni vapautuksen. Hoidin koirat ja ruuat ja saunanlämmityksen (kirjan lukemisen lomassa). Täytyyhän jonkun hoitaa sekin puoli!

Sunnuntaina en juuri ehtinyt kirjan kanssa käpertyillä, sillä ensin oli se magneettikuvaus ja sen jälkeen ravasin kaupoissa. Koiranruokaa, suojahaalaria revenneen tilalle (Bauhaus myy suojahaalareita, joista menee maali läpi, ja surkea materiaali repesikin siinä miehen kyykkiessä; hain Clas Ohlsonilta tilalle 3M:n kunnollisen suojahaalarin), avaimenperän metsästystä. In vain. Miksi aina tuntuu siltä, että ihan perusjutut puuttuu kaupoista, kun niitä etsii?

Tässä jokin tovi sitten kävi nimittäin niin, että ajoin Kaniini-avaimenperäni päältä. Avaimet olivat pudonneet taskustani laittaessani tavaroita takakontiin ja tietenkin aivan takarenkaan kohdalle. En tarvitse kymmentä avaimenperää, mutta minusta on kiva, että avaimissa on joku kiva killutin. Täsmällisemmin, pupu. Se on minun kotiavainjuttuni. Missä avaimenperiä myydään? Ei ainakaan Prismassa, Cittarissa, Tigerissa, Anttilassa… Suutarilla on jotain peruskökköjä. Tilasin kotona Amazon.co.uk:sta. Aika pateettista.

Sunnuntaina esikoinen ja tosikoinen palasivat kotiin risteilyltä, missä olivat isänsä kanssa olleet. Tosikoinen tarttui hanakasti maalipensseliin, esikoinen meni päiväunille ja harasi vastaan, kun patistin koirien kanssa ulos. Jollain lenkillä viikonloppuna, olisikohan sitten ollut lauantaina, koirat tutkivat intensiivisesti jotain ison puun takana. Menin katsomaan: maassa oli irtonainen rusakonkäpälä. Siis olkapäästä irti, sellainen oikeasti jättimäinen rusakonkäpälä – ensimmäinen ajatukseni oli että se olisi ollut koiran etujalka, mutta sitten muistin sen jättirusakon, joka viime viikolla loikki meidän pihatietä pitkin saaden koirat hysteerisiksi. Ei taida loikkia enää…

Vieraskynä – Kunnioitus ja sosiaalinen hyväksyntä eli “kuinka kuulua kerhoon”

20.2.2016 Marilka

Mieheni kirjoitus, jonka allekirjoitan täysin.

“Olen suomalainen. Ei, en syntynyt lottovoittajana, mutta ymmärrän suomalaisuutta, ja suomalaisuuden ymmärtäminen tekee suomalaisen, aivan kuten susilauman käyttäytymismallien ymmärtäminen tekee suden. Kuten sanonta kuuluu – kyllä koira koiran tuntee.

Kun susi on ollut matkoilla ja palaa laumaansa, se ensimmäiseksi käy jokaisen lauman muun suden luona ja osoittaa kiintymystään – nuolaisee toisen kuonoa. Sen jälkeen se pyrkii varmistamaan tilanteen haistamalla toisen peppua. Se pyytää lauman jäseniä hyväksymään poissaolon ja ottamaan takaisin kerhoon. Tanssilla on ihan tietty merkitys: lauman takaama turva. Lauman jäsenyys ja hyväksyntä on poissulkeva – se sulkee pois ne, joiden uskotaan olevan laumalle vaaraksi.

Tanssi on ennalta-arvattava ja toistuva ja sellaisena se voidaan määrittää käyttäytymismalliksi. Me suomalaiset myös koemme tiettyä turvaa, joka tulee yhteisestä omien käyttäytymismalliemme ymmärtämisestä ja siitä, miten me toisiamme kohtelemme. Luotamme tuohon malliin, koska pidämme itseämme älykkäinä susina. Uskomme mallin olevan luotettava ja turvallinen. Suurimmaksi osaksi se sitä onkin.

Toisinaan olosuhteiden pakosta uusi susi saattaa pyrkiä lauman jäseneksi sen tuomien etujen kuten ruuan, suojan ja turvan vuoksi. Jäsenyyden hyväksyminen on ennemmin lauman kuin sen johtajien päätös, sillä johtajat eivät voi valvoa tulokkaan kohtelua joka tilanteessa. Osa lauman jäsenistä kohtelee tulijaa pyyteettömällä ja ystävyydellä ja kunnioituksella, kun taas osa on terveellä tavalla epäluuloisia, ja sitten on vielä se pieni joukko, joka yksinkertaisesti haluaa karkottaa tai tappaa tulokkaan kyselemättä. Lauma toimii niin – kyse on pitkälle kehittyneestä laumansuojelujärjestelmästä. Mistä moinen kehitys? Pakon ja olosuhteiden sanelemana, huolimatta joidenkin jäsenten hyvistä aikeista tai välinpitämättömyydestä.

Tanssiin palatakseni: kun istumme ventovieraan viereen, alamme saman tien tämän kehityksen tuloksena arvioida vieruskaveria. Onko hän lauman jäsen? Ensin tarkastelemme fyysisiä piirteitä ja jos vieras läpäisee testin, siirrymme haaste-vastaus-protokollaan. Se on sarja sinänsä viattomia mutta nokkelia hienovaraisuuksia, jotka vain sellainen henkilö pystyy ymmärtämään, joka on joko saman kulttuurin jäsen tai sen kanssa läheisissä tekemisissä. Seurauksena on terve epäluuloisuus, jonka tarkoitus on suojella yhteiskuntaa: oletko puolellani vai oletko minua vastaan? Autatko minua vai seisotko katsomossa, kun kaikki menee päin persettä? Tullaksesi lauman jäseneksi, on lauman voitava luottaa ja uskoa uskollisuuteesi sataprosenttisesti. On voitava luottaa siihen, että liityt mukaan taisteluun lauman ja elämäntapamme suojelemiseksi ja säilyttämiseksi. Kun voimme uskoa siihen, taistelemme myös sinun puolestasi.

Useimmiten tulokkaille ei sallita “statusta”, paikkaa laumassa. Satunnaisesti kuitenkin tulokkaalle, jolla havaitaan riittävä halukkuus oppia ja ymmärtää uutta kulttuuria ja mukautua sen mukaan, saatetaan näkyvän ja julkisen arvioinnin tuloksena sallia paikka laumassa. Toisinaan myös vierailija, joka ei ehkä olekaan lauman kaltainen vaan puhuu eri tavalla ja liikkuu eri tavalla, saattaa saada väliaikaisen paikan ja hyväksynnän, jos uskomme ettei vierailija ole tullut muuttamaan laumaa.

Paras tapa saavuttaa lauman hyväksyntä ja sen suoma turva on mukautua – olla roomalaisille roomalainen. Omaa paikkaa laumassa, statusta, ei tulokas saavuta, ellei hän opi ymmärtämään lauman kulttuuria ja historiaa syvällisesti. Hyväksyntää vaatimalla joutuu todennäköisimmin susilauman hampaisiin kaivatun turvan sijaan.”

Narsistihirviö kirjapinon päällä

13.2.2016 Marilka

Toiset kirjat on raskaslukuisempia kuin toiset. Toiset kirjat on pitempiä kuin toiset. Aika monta kuukautta minulla meni kahlata läpi Lady Colin Campbellin kirja Daughter of Narcissus. Erinomainen kirja, mutta hivenen verran turhan tarkkoihin detaljeihin menevä ja high class brittienglannilla kirjoitettu pitkä eepos.

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

Siinä samalla kun tuo kirja istui sänkyni vieressä ja sitä iltaisin (ja esim. tuossa viikolla junassa) luin, ehdin lukea Kindlestäni parikin kirjaa myös. Kirja-kirjojen huonoihin puoliin kuuluu se, ettei ne aina ole mukana, siinä missä eKirja Kindlessä kulkee aina taskussa, kännykässä (tai missä tahansa muussa laitteessa, jopa läppärilläni). Niinpä silloinkin kun minulla on kesken *kirja*, on minulla aina kesken myös eKirja.

Viimeisimpiä Kindle-kirjojani ovat olleen Clive Cusslerin NUMA-sarjan ensimmäinen kirja, Serpent ja nyt on kesken Neil Gaimanin Ocean at the End of the Lane. Cussler oli minulle uusi tuttavuus, jonka nappasin Amazonin ehdotuksista ja tykkäsin niin että nyt Kindlessä odottaa sarjan seuraava. Gaiman on vanha tuttavuus, jonka kirjat ovat fantastisen kiehtovia vääristyneen todellisuutensa kanssa. Ne aina pistävät miettimään, että entä jos todellisuus oikeasti onkin sellaista, warped, me vaan täällä kuljetaan yksiselitteisessä maailmassa, koska aivot eivät kykene vääristymään havainnoimaan.

Lukupinoni on tällä hetkellä aika korkea. On nuo Kindle-kirjat (ja odotan kovin, että seuraava Evanovichin Fox&O’Hare-kirja kesäkuussa ilmestyy), ja sitten on vino pino niitä paperikirjojakin. Eilen jo aloitin C.J. Sansomin kirjan Luostarin varjot (suomeksi!! pelastin tuon kirjan kirppikseltä, sillä vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jos tykkään, jatkan sarjaa Kindle-kirjoilla enkuksi). Sen jälkeen lukujonossa on mm. Cassandra Clarea, Umberto Econ Ruusun nimeä, Kaari Utriota (samalta kirpparilta), Anja Snellmanin Antautumista (vieläkin vasta hankintalistalla) ja Cervantesin Don Quijotea ja muutakin.