Kirjoitus löytyy vanhasta SFFM:stä, päiväyksellä 7.7.2009. Silmiini se osui Facebookin muistoista – silloin muinoin ei julkaiseminen suoraan blogista toiminut kunnolla ja kopioin blogipostaukseni sinne aina kokonaan, muistiinpanoihin. Vaikka olen tuon päivän jälkeen lukenut monta kiehtovaa tarinaa lisää, nämä tässä mainitut ovat ikivihreitäni. Ehkä joukkoon nyt tosin pääsee mukaan myös Cassandra Claren viihteellinen fantasia-tuotanto (ei se kirjallisesti yllä millekään Leon Uris -tasolle, mutta tarinankerronta on mukaansatempaavaa ja maalattu maailma kiehtova) ja Hitchhiker’s Guide to the Galaxy.

Kuten olen moneen kertaan kirjoittanut, luen paljon. Tosin juuri nyt paljon ei ole niin paljon kuin toivoisin ja kuin joskus aiemmin, mutta kuitenkin. Aina on joku kirja kesken, joskus vaan ehtii lukea nopeammin, joskus hitaammin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kysellään lempikirjoja, enkä koskaan osaa vastata niihin mitään. En varsinaisesti osaa nostaa sieltä lukemieni satojen kirjojen joukosta jotain yhtä tai kahta kirjaa. Mutta on tiettyjä tarinoita, jotka jaksavat kiehtoa minua vuodesta toiseen aina yhtä paljon, useimmat sekä elokuvina että kirjoina, lukien ja katsoen kaiken niihin liittyvän.

Juuri nyt minulla on kesken kirja Rhett Butler’s People. Rinnakkaisteos Tuulen viemälle, mutten tiedä vielä, miten se suhtautuu Ripleyn jatko-osaan Scarlett. Scarlett oli kepeänlainen, ei mikään loistava jatko-osa eeppiseen alkuperäistarinaan. Rhett Butler’s People hakee ja tavoittaa alkuperäisen tunnelman paljon paremmin, joskin maalaa paljon syvemmän ajankuvan tarinallaan kuin Mitchellin alkuperäinen tarina. Vaikka pääosassa onkin rakkaustarina, on tarinan historiallinen setting vähintäänkin yhtä kiehtova, samoin kuin tarinan ihmiskuvat. Teki mieli katsoa uudestaan elokuvakin tässä lukemisen lomassa, se itketti yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta tuntui kirjaan verrattuna köykäiseltä.

Toinen tarina, joka minua on kiehtonut nuoresta asti, on Okalinnut. Luin sen kirjan ensimmäisen kerran joskus teininä, ja olen lukenut sen ties kuinka monta kertaa, en ole edes laskenut. Ja tietenkin olen katsonut myös kirjasta tehdyn tv-sarjan moneen kertaan, se on minulla dvd-settinäkin. Tarina on koskettanut minua monella tavalla, sen hahmoista löytyy joka kerta jotain uutta. Ja se tutustutti minut Colleen McCullough’n tuotantoon, jota olen sittemmin lukenut vaikka kuinka muutenkin. Toinen lemppareistani hänen tuotannossaan on Tim, kertomus kehitysvammaisesta pojasta, joka löytää rakkauden.

Siksi melkein hihkuin, kun näin että McCullough oli kirjoittanut jatko-osan Jane Austenin Pride and Prejudicelle, joka niinikään kuuluu minua vuosikaudet kiehtoneisiin tarinoihin. Mutta sitten luin jatko-osasta enemmän, ja petyin; kirja ei mitä ilmeisimminkään jatka Austenin tunnelmaa, vaan pilaa alkuperäisen tarinan synkemmällä kerronnalla. Tosin alkuperäinenkään tarina itsessään ei ole yhtä kummoinen kuin edellä mainitut ja olisi ehkä jäänyt samaan kategoriaan Emman ja Sense and Sensitivityn kanssa – ei sillä etteikö nekin olisi hyviä, ja olen nekin sekä lukenut että nähnyt leffana, mutta eivät ne silti ole samaa luokkaa noiden muiden kanssa – elleivät Jennifer Ehle ja iki-ihana Colin Firth olisi tehneet niin upeaa työtä kirjasta tehdyssä sarjassa. Sen sijaan kirjasta tehty uusin filmi oli minusta huono.

Näiden kuolemattomien rakkaustarinoiden lisäksi minua on nuoresta asti jaksanut viehättää tarinat Irlannista. Kaikki alkoi Leon Urisin Kolmiyhteydestä, jonka osittain päällekäin menevä jatko-osa Redemptionkuuluu lemppareihini myös. Urisin(kin) kirjoista pidän muutenkin, tarinat keski-Idästä ja toisesta maailmansodasta heräävät henkiin Urisin tuotannossa. Irlannista puolestaan olen lukenut monta muuta tarinaa näiden Urisin kirjojen jälkeen, B. J. Hoffin An Emerald Ballad -sarja yhtenä ihanimmista.

Kaikki nämä edellämainitut sijoittuvat historiassa noin 1800-luvulle paitsi Okalinnut 1900-luvun alkupuoliskolle, maantieteellisesti eri paikkoihin ja kulttuurisesti hyvin erilaisiin yhteiskuntiin. Ja se on osa niiden suolaa, se yhteiskuntakuvan maalaus. Historiassa vielä kauemmas menevät Dumas’n kirjat, joita rakastan myös. Tuotannossa on paljon tusinatavaraa, mutta sieltä kaikkien tietoisuuteen ei ole turhaan nousseet Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi. Mutta harva tietää, että Dumas itse kirjoitti molemmille tarinoille jatko-osan ja toisenkin. Siksi kaikki muskettisoturien elokuva-sequelit häiritsevät minua niin – rakastamallani D’Artagnanilla on “aitokin” jatko muskettisoturina. Olen minä silti katsonut ja hyllyynikin haalinut niitäkin leffoja yhden jos toisenkin.

1900-luvulle sen sijaan sijoittuu myös Bodie Thoenen tuotannosta se osa, josta eniten pidän. Israelin itsenäistyminen alkoi minua kiehtoa jo Urisin Exoduksen myötä, vielä paremmin sen herätti henkiin Thoenen sarja The Zion Chronicle ja siihen liittyvä Twilight of Courage. Sen sijaan sota-ajan Eurooppaan tuo niin Urisin ihana Mila 18 jaHarmageddonkuin Thoenen löyhästi Zion Chronicleenliittyvä The Zion Covenant, joka ei yllä aivan sisarsarjan tasolle kuitenkaan. Samaiseen sota-aikaan osuu myös yksi lempielokuvistani, The Sound of Music, mutta se on ehkä enemmän Julie Andrewsin ja Andrew Lloyd Webberin musiikin ansiota kuin itse tarinan.

Onhan tuossa monta tarinaa, monta kiehtovaa aikakautta, monta kiehtovaa kirjallisuuden hahmoa. Jotta tarina jaksaisi kiehtoa minua uudestaan ja uudestaan, lukemaan sitä eri kanteilta, katsoamaan sitä elokuvina tai sarjoina, pitää siinä olla yhdistelmä tuota kaikkea: mielenkiintoiset hahmot joiden persoonan oppii tuntemaan vähän kuin hyvän ystävän, aikakausi tai yhteiskunta joka tuntuu mysteeriltä tämän päivän suomalaiselle, ja tietenkin mielenkiintoinen juoni itse tarinassa. Toiset kirjailijat sen osaavat paremmin kuin toiset. Ja toiset filmatisoinnit onnistuvat paremmin kuin toiset.

Luvatut ukkoset ja sateet eivät vielä tässä Juhannusviikonloppuna iskeneet. Juhannusaatto ei ollut mikään kuuma, mutta kuten arvelinkin, illaksi taivas selkeni, ainakin jonkin verran, tuuli tyyntyi ja sateet lakkasivat. Mies grillasi meille possunkylkiä niin että niitä syödään vielä tänäänkin. Minä lämmitin sen sauna ja istuttiin kylpytakeissa pitkät ajat pihalla saunomisen lomassa ja jälkeen. On ihanaa kun oma koti on melkein kuin mökki. Vain järvi puuttuu.

Tuosta mökkimäisyydestä olen nauttinut täysin siemauksin sitten eilen ja tänäänkin, kun lämpötila on kohonnut hellelukemiin. Eilen oli välillä taivas pilvessä, mutta sitten se aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin että välillä oli mentävä varjoon. Se oli suorastaan pistävän kuuma. UV-varoitus täällä Helsingissä tällä hetkellä onkin. Otsonikerros lienee hälyyttävän ohut. Tänään on kosteankuuma, aurinko haituvaisen pilvipeitteen takana, mutta se on ehkä vain hyvä.

Aloitin jo joku aika sitten Red Hot Chili Peppersien Anthony Kiedisin elämäkerran, josta taisin jo jonkun sanan kirjoittaa aikaisemminkin. Elämäkerrat ovat minulle nykyisellään mieluista luettavaa (no, valikoidusti), mutta aika hidasta luettavaa. Joku Evanovichin vauhtiromaani (ah, viikolla juuri ahmin viimeisimmän, The Pursuitin ❤ ) tai Cassandra Clairen mukaansatempaava fantasia menee nopsaan. Elämäkerrat kaikessa mielenkiintoisuudessaan ottavat aikansa. Osin siksi, että ne harvoin tempaavat silti mukaansa. Osin siksi, että ne on yleensä raskaampaa tekstiä muutenkin.

Kiedisin Scar Tissue on tarina rock-bändistä, huume-addiktiosta ja yksilön kamppailusta emotionaalisten ja psyykkisten ongelmiensa kanssa. Addiktio on aina ongelmakäyttäytymistä, jonka tarkoitus on täyttää tyhjiö. Ja vaikka kuinka monta kertaa selviytyisi kuiville ja vannoisi siinä pysyvänsä, ei addiktiosta oikeasti pääse ennen kuin ottaa härkää sarvista ja käsittelee syyt. Kiedis kirjoitti kirjansa tilanteessa, jossa hän oli veivannut sen syklin moneen kertaan. Rehab, kamppailu selvänä pysymisestä, tipahtaminen takaisin käyttäjäksi. Sitä on addiktio. Kiedis kirjoittaa olleensa oppikirjaesimerkki addiktista.

Kirja on monella tapaa karua luettavaa. Yliannostuksia, huumeita ja seksiä, rikkinäisiä kieroutuneita ihmissuhteita, ihmiselämän nurjaa puolta. Toisaalta kuitenkin punaisena lankana kulkee ystävyys, välittäminen, inhimillinen kamppailu, rakkaus. Kiedisillä on ihan mahtava mama bear, kaikesta huolimatta aina poikaansa varten. Juuri sellainen mama bear kuin minäkin haluan lapsilleni olla – ja uskon ja koen olevanikin. Kiedisillä on myös Flea, joka pysyy rinnalla kaikki hullut vuodet, senkin jälkeen kun on itse selviytynyt jotenkin fiksumpaan elämään. Kiedisillä on elämänhalu, joka saa kamppailemaan huumeista irti kerran toisensa jälkeen. Tai sai – tiettävästi viimeisin tarve sille oli 2000-luvun alussa ja sen jälkeen Anthony on kuivilla pysynytkin.

Kirja on myös monella tapaa kiehtovaa luettavaa. Miten kapinallisesta ja varhaislapsuudessaan jo jollain tapaa rikkoutuneesta pojasta tulee yksi aikamme suurimmista rock-tähdistä. Kirja valottaa monien laulujen taustaa, kertoo albumien äänityksestä, tapahtumista niiden aikana ja kiertueilla, kaikesta siitä, mikä jää suurelta yleisöltä piiloon. Onhan noita rock-tähtien elämäkertoja vaikka kuinka ja yksi, joka on ostoslistalla on Dave Grohlin This is a Call. Kiedis on kiehtova ihmisenä, samoin Dave Grohl.

Pidän Chili Peppersien musiikistakin suunnattomasti ja mielestäni Stadium Arcadium on yksi rock-historian parhaista albumeista. Pidän myös Foo Fighterseista suuresti, joskaan en ole kokenut ihan samaa huikeutta vielä yhdessäkään heidän albumissaan. , Kumpikaan yllä sille palkintokorkkeelle, jolla Muse minulle on. Musen Matt Bellamy ei kuitenkaan ainakaan vielä ole henkilönä saanut minussa heräämään suurempaa kiinnostusta. Eikä oikein kovin moni muukaan muusikko noiden edellä mainittujen Grohlin ja Kiedisin lisäksi.

Scar Tissueta on jäljellä vielä satakunta sivua. Tulee varmaankin tänään luetuksi. This is a Call ei ole vielä Amazonista tilattuna, tulee varmaan tänään tilatuksi (pitää vaan ensin kysäistä, onko miehellä jotain toiveita sieltä, niin voi niputtaa samaan pakettiin). Lukemisenpuutetta minulla ei kuitenkaan ole. Kindle-kirjoina odottaa Cassandra Clairen Lady Midnight ja C.J. Sansomin Dark Fire. Kirja-kirjoina jonossa on seuraavaksi Eric Blehmin Fearless, sitten on Don Quijotea, Name of the Rosea, jotain Anja Snellmannia (jonka nimeä en juuri nyt muista) ja mitä kaikkea. Snellmannin Antautuminen on vielä(kin) ostoslistalla, monen monen muun kanssa.

Tänään oli kuitenkin ensin vapautettava vähän luovaa energiaa ulospäin, jotta malttaa lukea. Maalailin pari kuvaa ja nyt kirjoittelen. Kirjoittelen vielä tovin – kaikenlaista projektia on meneillään. Sitten avaan taas Kiedisin kirjan.

Toiset kirjat on raskaslukuisempia kuin toiset. Toiset kirjat on pitempiä kuin toiset. Aika monta kuukautta minulla meni kahlata läpi Lady Colin Campbellin kirja Daughter of Narcissus. Erinomainen kirja, mutta hivenen verran turhan tarkkoihin detaljeihin menevä ja high class brittienglannilla kirjoitettu pitkä eepos.

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

Siinä samalla kun tuo kirja istui sänkyni vieressä ja sitä iltaisin (ja esim. tuossa viikolla junassa) luin, ehdin lukea Kindlestäni parikin kirjaa myös. Kirja-kirjojen huonoihin puoliin kuuluu se, ettei ne aina ole mukana, siinä missä eKirja Kindlessä kulkee aina taskussa, kännykässä (tai missä tahansa muussa laitteessa, jopa läppärilläni). Niinpä silloinkin kun minulla on kesken *kirja*, on minulla aina kesken myös eKirja.

Viimeisimpiä Kindle-kirjojani ovat olleen Clive Cusslerin NUMA-sarjan ensimmäinen kirja, Serpent ja nyt on kesken Neil Gaimanin Ocean at the End of the Lane. Cussler oli minulle uusi tuttavuus, jonka nappasin Amazonin ehdotuksista ja tykkäsin niin että nyt Kindlessä odottaa sarjan seuraava. Gaiman on vanha tuttavuus, jonka kirjat ovat fantastisen kiehtovia vääristyneen todellisuutensa kanssa. Ne aina pistävät miettimään, että entä jos todellisuus oikeasti onkin sellaista, warped, me vaan täällä kuljetaan yksiselitteisessä maailmassa, koska aivot eivät kykene vääristymään havainnoimaan.

Lukupinoni on tällä hetkellä aika korkea. On nuo Kindle-kirjat (ja odotan kovin, että seuraava Evanovichin Fox&O’Hare-kirja kesäkuussa ilmestyy), ja sitten on vino pino niitä paperikirjojakin. Eilen jo aloitin C.J. Sansomin kirjan Luostarin varjot (suomeksi!! pelastin tuon kirjan kirppikseltä, sillä vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jos tykkään, jatkan sarjaa Kindle-kirjoilla enkuksi). Sen jälkeen lukujonossa on mm. Cassandra Clarea, Umberto Econ Ruusun nimeä, Kaari Utriota (samalta kirpparilta), Anja Snellmanin Antautumista (vieläkin vasta hankintalistalla) ja Cervantesin Don Quijotea ja muutakin.

En osaa elää lukematta. Aina on jokin kirja kesken. Voisi kai sitä huonompiakin addiktioita olla 🙂