Luvatut ukkoset ja sateet eivät vielä tässä Juhannusviikonloppuna iskeneet. Juhannusaatto ei ollut mikään kuuma, mutta kuten arvelinkin, illaksi taivas selkeni, ainakin jonkin verran, tuuli tyyntyi ja sateet lakkasivat. Mies grillasi meille possunkylkiä niin että niitä syödään vielä tänäänkin. Minä lämmitin sen sauna ja istuttiin kylpytakeissa pitkät ajat pihalla saunomisen lomassa ja jälkeen. On ihanaa kun oma koti on melkein kuin mökki. Vain järvi puuttuu.

Tuosta mökkimäisyydestä olen nauttinut täysin siemauksin sitten eilen ja tänäänkin, kun lämpötila on kohonnut hellelukemiin. Eilen oli välillä taivas pilvessä, mutta sitten se aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin että välillä oli mentävä varjoon. Se oli suorastaan pistävän kuuma. UV-varoitus täällä Helsingissä tällä hetkellä onkin. Otsonikerros lienee hälyyttävän ohut. Tänään on kosteankuuma, aurinko haituvaisen pilvipeitteen takana, mutta se on ehkä vain hyvä.

Aloitin jo joku aika sitten Red Hot Chili Peppersien Anthony Kiedisin elämäkerran, josta taisin jo jonkun sanan kirjoittaa aikaisemminkin. Elämäkerrat ovat minulle nykyisellään mieluista luettavaa (no, valikoidusti), mutta aika hidasta luettavaa. Joku Evanovichin vauhtiromaani (ah, viikolla juuri ahmin viimeisimmän, The Pursuitin ❤ ) tai Cassandra Clairen mukaansatempaava fantasia menee nopsaan. Elämäkerrat kaikessa mielenkiintoisuudessaan ottavat aikansa. Osin siksi, että ne harvoin tempaavat silti mukaansa. Osin siksi, että ne on yleensä raskaampaa tekstiä muutenkin.

Kiedisin Scar Tissue on tarina rock-bändistä, huume-addiktiosta ja yksilön kamppailusta emotionaalisten ja psyykkisten ongelmiensa kanssa. Addiktio on aina ongelmakäyttäytymistä, jonka tarkoitus on täyttää tyhjiö. Ja vaikka kuinka monta kertaa selviytyisi kuiville ja vannoisi siinä pysyvänsä, ei addiktiosta oikeasti pääse ennen kuin ottaa härkää sarvista ja käsittelee syyt. Kiedis kirjoitti kirjansa tilanteessa, jossa hän oli veivannut sen syklin moneen kertaan. Rehab, kamppailu selvänä pysymisestä, tipahtaminen takaisin käyttäjäksi. Sitä on addiktio. Kiedis kirjoittaa olleensa oppikirjaesimerkki addiktista.

Kirja on monella tapaa karua luettavaa. Yliannostuksia, huumeita ja seksiä, rikkinäisiä kieroutuneita ihmissuhteita, ihmiselämän nurjaa puolta. Toisaalta kuitenkin punaisena lankana kulkee ystävyys, välittäminen, inhimillinen kamppailu, rakkaus. Kiedisillä on ihan mahtava mama bear, kaikesta huolimatta aina poikaansa varten. Juuri sellainen mama bear kuin minäkin haluan lapsilleni olla – ja uskon ja koen olevanikin. Kiedisillä on myös Flea, joka pysyy rinnalla kaikki hullut vuodet, senkin jälkeen kun on itse selviytynyt jotenkin fiksumpaan elämään. Kiedisillä on elämänhalu, joka saa kamppailemaan huumeista irti kerran toisensa jälkeen. Tai sai – tiettävästi viimeisin tarve sille oli 2000-luvun alussa ja sen jälkeen Anthony on kuivilla pysynytkin.

Kirja on myös monella tapaa kiehtovaa luettavaa. Miten kapinallisesta ja varhaislapsuudessaan jo jollain tapaa rikkoutuneesta pojasta tulee yksi aikamme suurimmista rock-tähdistä. Kirja valottaa monien laulujen taustaa, kertoo albumien äänityksestä, tapahtumista niiden aikana ja kiertueilla, kaikesta siitä, mikä jää suurelta yleisöltä piiloon. Onhan noita rock-tähtien elämäkertoja vaikka kuinka ja yksi, joka on ostoslistalla on Dave Grohlin This is a Call. Kiedis on kiehtova ihmisenä, samoin Dave Grohl.

Pidän Chili Peppersien musiikistakin suunnattomasti ja mielestäni Stadium Arcadium on yksi rock-historian parhaista albumeista. Pidän myös Foo Fighterseista suuresti, joskaan en ole kokenut ihan samaa huikeutta vielä yhdessäkään heidän albumissaan. , Kumpikaan yllä sille palkintokorkkeelle, jolla Muse minulle on. Musen Matt Bellamy ei kuitenkaan ainakaan vielä ole henkilönä saanut minussa heräämään suurempaa kiinnostusta. Eikä oikein kovin moni muukaan muusikko noiden edellä mainittujen Grohlin ja Kiedisin lisäksi.

Scar Tissueta on jäljellä vielä satakunta sivua. Tulee varmaankin tänään luetuksi. This is a Call ei ole vielä Amazonista tilattuna, tulee varmaan tänään tilatuksi (pitää vaan ensin kysäistä, onko miehellä jotain toiveita sieltä, niin voi niputtaa samaan pakettiin). Lukemisenpuutetta minulla ei kuitenkaan ole. Kindle-kirjoina odottaa Cassandra Clairen Lady Midnight ja C.J. Sansomin Dark Fire. Kirja-kirjoina jonossa on seuraavaksi Eric Blehmin Fearless, sitten on Don Quijotea, Name of the Rosea, jotain Anja Snellmannia (jonka nimeä en juuri nyt muista) ja mitä kaikkea. Snellmannin Antautuminen on vielä(kin) ostoslistalla, monen monen muun kanssa.

Tänään oli kuitenkin ensin vapautettava vähän luovaa energiaa ulospäin, jotta malttaa lukea. Maalailin pari kuvaa ja nyt kirjoittelen. Kirjoittelen vielä tovin – kaikenlaista projektia on meneillään. Sitten avaan taas Kiedisin kirjan.

Toiset kirjat on raskaslukuisempia kuin toiset. Toiset kirjat on pitempiä kuin toiset. Aika monta kuukautta minulla meni kahlata läpi Lady Colin Campbellin kirja Daughter of Narcissus. Erinomainen kirja, mutta hivenen verran turhan tarkkoihin detaljeihin menevä ja high class brittienglannilla kirjoitettu pitkä eepos.

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

Siinä samalla kun tuo kirja istui sänkyni vieressä ja sitä iltaisin (ja esim. tuossa viikolla junassa) luin, ehdin lukea Kindlestäni parikin kirjaa myös. Kirja-kirjojen huonoihin puoliin kuuluu se, ettei ne aina ole mukana, siinä missä eKirja Kindlessä kulkee aina taskussa, kännykässä (tai missä tahansa muussa laitteessa, jopa läppärilläni). Niinpä silloinkin kun minulla on kesken *kirja*, on minulla aina kesken myös eKirja.

Viimeisimpiä Kindle-kirjojani ovat olleen Clive Cusslerin NUMA-sarjan ensimmäinen kirja, Serpent ja nyt on kesken Neil Gaimanin Ocean at the End of the Lane. Cussler oli minulle uusi tuttavuus, jonka nappasin Amazonin ehdotuksista ja tykkäsin niin että nyt Kindlessä odottaa sarjan seuraava. Gaiman on vanha tuttavuus, jonka kirjat ovat fantastisen kiehtovia vääristyneen todellisuutensa kanssa. Ne aina pistävät miettimään, että entä jos todellisuus oikeasti onkin sellaista, warped, me vaan täällä kuljetaan yksiselitteisessä maailmassa, koska aivot eivät kykene vääristymään havainnoimaan.

Lukupinoni on tällä hetkellä aika korkea. On nuo Kindle-kirjat (ja odotan kovin, että seuraava Evanovichin Fox&O’Hare-kirja kesäkuussa ilmestyy), ja sitten on vino pino niitä paperikirjojakin. Eilen jo aloitin C.J. Sansomin kirjan Luostarin varjot (suomeksi!! pelastin tuon kirjan kirppikseltä, sillä vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jos tykkään, jatkan sarjaa Kindle-kirjoilla enkuksi). Sen jälkeen lukujonossa on mm. Cassandra Clarea, Umberto Econ Ruusun nimeä, Kaari Utriota (samalta kirpparilta), Anja Snellmanin Antautumista (vieläkin vasta hankintalistalla) ja Cervantesin Don Quijotea ja muutakin.

En osaa elää lukematta. Aina on jokin kirja kesken. Voisi kai sitä huonompiakin addiktioita olla 🙂

Kirja on voimissaan, ainakin meidän perheessämme. Vaikka (tilanpuutteen vuoksi) enimmäkseen enää luenkin eKirjoja, kun viihdettä luen, on kirja aina kirja. Olen itse asiassa perheeessämme ainoa eKirjojen lukija, vaikka esikoinen lukee varmasti yhtä paljon kuin minä. Kirjasto on tyttären mekka.

Jotkut kirjat on vaan sen arvoisia, että ne kannattaa hankkia omaan hyllyyn kirjana. Niin minusta kuin miehestäni kuin tyttärestänikin. Niinpä toisinaan tulee noita kirjahankintoja tehtyä kotiinkin. Viime kesänä ostin Cassandra Claren sarjan The Mortal Instruments. Luin ne hujauksessa. Niistä tykkää keskimmäinenkin, joten nyt kun tuossa tilailin joululahja-voucherilla kirjoja ja leffoja Amazonilta, tilasin sieltä myös sen edeltäjäsarjan The Infernal Devices.

Joululahjoissa oli jo montakin kirjaa. Isäni sai minulta Raija Orasen kirjan Hirmuinen mies. Esikoinen puolestaan sai isältäni yhden historiallisen romaanin, isältään ja minulta Nälkäpelin kakkos- ja kolmososat ja minulta Uma Karman kirjan Kaiken sen kestää. Ja nyt tuolta Amazonista tilasin hänelle Eric Morgensternin krijan Night Circus. Minusta on ihan huippua, että esikoinenkin kykenee lukemaan myös englanniksi – osti itse viime vuonna Maze Runner -sarjan englanniksi – sillä se avaa mahdollisuuksia (äidin kirjahyllystä 😉 ) sen lisäksi että tietenkin boostaa kielitaitoa.

Miehelleni annoin joululahjaksi Eric Blehmin kirjan Fearless, joka on tositapahtumiin perustuva. Mies on kirjan itseasiassa lukenut jo aiemminkin, mutta halusi sen omaksi kuitenkin. Luultavasti sen lukaisen jossain välissä minäkin, kunhan pääsen “book queueni” kanssa sinne saakka.

Minulla on jonossa vaikka kuinka paljon kaikkea luettavaa! On muutama “tädin vanha” odottelemassa sopivaa hetkeä, tällä hetkellä minulla on kesken Daughter of Narcissus (by Lady Colin Campbell) ja kindlessä Clive Cusslerin Serpent (koska kirja-kirja ei aina ole mukana) ja kindlessä odottaa myös Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane. Sitten on nuo uudet Claret tulossa ja Evanovichit on pakko lukea aina heti (seuraava tulossa tosin vasta kesäkuussa) ja sitten tilasin Amazonista tänään Don Quixoten ja Odysseyn. Ja omalla hankintalistallani on myös Anja Snellmannin Antautuminen.

Isoimman palan vapaa-aikaani tällä hetkellä lohkaisee vähän toisenlainen lukuprojekti. Kahlaan yhä läpi niitä vanhoja päiväkirjojani, kirjoittaen niitä koneelle Word-dokumenteiksi. Olen pitkään kaivaanut niihin hakutoimintoa ja nyt ne pääsevät indexoinnin piiriin! Olen toiseksi viimeisessä päiväkirjassa (kun ei juuri nyt kesken olevaa lasketa), joten se urakka alkaa olla loppusuoralla. Sitten jää taas enempi aikaa lukea, ellen sitten jatka urakkaa raskausaikojen päiväkirjoihin sun muuhun matskuun mitä kaapissani on. Ehkä minä vielä joskus saan toteutettua haaveeni kirjoittaa löyhästi omaan elämääni pohjautuvan kirjan. Tai kirjasarjan, who knows.

Se on kuitenkin yhä vain haaveissani. Toiset kai kykenevät kirjoittamaan työn ja muun elämän ohella, minä en osaa. Olen monesti yrittänyt aloittaa, kerran päässyt jopa aika pitkälle, mutta aina muu elämä vie pyörteisiinsä ja kirjoittamiselle ei tunnu löytyvän aikaa. En osaa kirjoittaa lyhyissä pätkissä. Eläkevuosia odotellessani siis tyydyn lukemaan. Lukea voi lyhyissäkin pätkissä. Raskaslukuisia kirjoja kuten tuota Daughter of Narcissusta on pakkokin lukea lyhyissä pätkissä, sillä pitkissä ei jaksa. Joku viihderomsku menee helposti päivässä.

Haluaisin oman kirjaston. Sellaisen korkean ja ison jossa on kirjoja lattiasta kattoon ja hyllynreunoja pitkin liikuteltavat tikkaat. En monta asiaa sure niin paljon kuin sitä, että eron yhteydessä tilanpuutteen vuoksi jouduin luopumaan niin monesta kirjasta. Eikä sitä tilaa nytkään loputtomiin ole. Yksi tuplabuukattu kirjahylly olkkarissa, tytöillä omansa huoneissaan, toinen tuplabuukattu serverihuoneessa ja yksi ei yhtä syvä kirjahylly yläkerran sivuvarastossa.

Isovanhempieni kirjat ovat muuten vieläkin isoäitini kodissa. Irtaimistoa ei sieltä ole vieläkään jaettu, en tiedä milloin sen aika koittaa. Sielläkin on kirjoja. Paljon kirjoja. Myös sellaisia, jotka varmasti sieltä itsellenikin haluan ja saan. Täytyy varmaan alkaa pinota kirjoja toistensa päälle, vaikka se sotiikin täysin chitäni vastaan.