Stadista puhuttaessa ei varmaan ihan ekana tule mieleen metsä. Tulee mieleen sporien kolina, kerrostalot, ruuhkainen liikenne, asfalttipihat, betonilähiöt, hälyneuvojen ujellus. Helsinki ei ole mikään iso kaupunki, noin maailman mittakaavassa. Eikä järin vanhakaan, eikä varsinkaan modernina kaupunkina vanha. Ei niin kauan aikaa sitten Helsingissä oli paljon pientä puutaloa paljon enemmän kuin nyt. Kaupunkimainen ympäristö oli keskittynyt nykyistä paljon pienemmälle alueelle. Rakastamani Munkkiniemi monen muun nykyisen kaupunginosan tavoin ei edes ollut osa Helsinkiä. Stadilaiset lähtivät Munccaan landelle. Ei tarvitse kuin katsoa Suomi-Filmin kulta-ajan leffoja päästäkseen melkoiselle aikamatkalle – eikä niistä ajoista ole vielä sataakaan vuotta.

No, minä en niitä aikoja ole elänyt. Minun syntymän aikaan oli Pasilan betonilähiö ihan uusi ja Muncca ollut jo pitkään osa Stadia. Legendaarinen nelosen spora kolisteli pitkin Munkkiniemen puistotietä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Munkan koululaiset flaidasivat viikonloppuiltaisin rantsussa Meikkulaisten tultua kerjäämään verta nenästään (“Pappa betalar” – älähtikö siinä sitten se koira johon kalikka kolahti vai ärsyttikö se muuten vaan? mene ja tiedä, mutta ei kaikki munkkalaiset kersat rikkaita olleet – iso osa Muncasta oli ainakin tuohon aikaan vakuutusyhtiöiden halpoja vuokra-asuntoja) ja kiusasivat itse munkkivuorelaisia böndeiksi, kun asuivat siellä munkkalaisten entisellä virkistysalueella.

Itse asuin Muncassa sellaiset 16 vuotta ja rapiat, kolmessa eri osoitteessa. Ensimmäinen koti oli Puistotien varrella, mutta koska ikkunat olivat pihalle päin, ei (kai? en ehkä edes muista) ratikoiden kolina erityisemmin kuulunut meille. Toinen koti oli Huopalahdentien varressa. Sinnekään ei ratikat juuri kuuluneet, Huopalahdentien trafiikki kylläkin. Muttei sitäkään juuri edes noteerannut. Kolmannessa kodissa huoneeni ikkuna oli siten, että sporien kolina oli taukoamaton taustamusiikkini. Ei se minua häirinnyt, päin vastoin, se kuului asiaan – luulisin, että se oli aina kuulunut elämääni, en vain edes enää muista! Syksyisin tiesin aina ensilumen saapuneen ennen kuin olin sängystäkään noussut, sillä se vaimensi sporien äänet.

Munkassa asuessani retriittini oli rantsu, fillaroin tai dalsin merenrantaan Munkan puolelle tai Tarvoon, kun kaipasin hiljaisuutta ja yksinoloa. Luonnonhelmassahan Munkkiniemikin on, ihan siinä Talin reunalla. On metsää, on rantaa, on nurmikenttää, on golf-kenttää, on talvella hiihtolatua ja kesällä motocross-rataa. Haaveilin aina skidinä siitä ohi kävellessäni, että pääsisin jonain päivänä kokeilemaan. Taisin sitä rataa joku kerta fillarina tyypatakin. Vietin todella paljon aikaa Talin metsiköissä lapsena. Isovanhempani asuivat siellä lähellä golf-kenttää ja niinpä siellä Talin metsiköissä tuli temmellettyä, maapallokivellä pidin piknikkiä talvella hiihtelin ja laskin Talissa mäkeä suksilla ja pulkalla.

Eikä ole kaukana Munkasta – tai täältä nykyisiltä asuinalueiltani – Stadin keskuspuistokaan. Eihän se ihan sellainen aurinkoinen piknik-paikka ole niinkuin New Yorkissa, mutta laajat metsäalueet ihan Helsingin sydämessä. Siellä käytiin suunnistamassa (silloin kun ei suunnistettu Meilahden metsissä) ja sieltä läpi fillaroin kymmenen-kahdentoista vanhana fillaroin Pirkkolaan kaverilleni. Metsissä sielläkin rymyttiin, kun ei oltu uimassa plotissa tai uimahallissa. Pirkkolasta välillä myös hiihdeltiin Paloheinään ja takaisin.

Munkasta aikuisuuden kynnyksellä muutettuani asuin kerrostaloissa itä-Helsingissä enemmän tai vähemmän vilkkaiden teiden varsilla kunnes olin kolmenkymmenen, ja kahden neljännen polven stadilaisen mutsi. Silloin, tarvitessamme lisää tilaa, silloinen mieheni, lasteni isä, joka itse oli lapsuutensa ja nuoruutensa asunut paritalossa Porvoon maaseudulla, ehdotti, että muuttaisimme rivitaloon johonkin reunuskuntaan. Kävin reunuskunnat läpi mielessäni ja tulin tulokseen, että Nurmijärvi, Klaukkala, on ainoa suunta, johon voi kuvitella lähteväni.

Hyppäsin seikkailuun. Kun käytiin tuolloin rakenteilla ollutta tulevaa kotiamme ensi kertaa katsomassa tammikuun pimeydessä, mietin koko kotimatkan, mihin hitsiin minä Stadin gimma oikein olen suostunut! Ja kun syksyn korvilla uuteen kotiin muutettiin, istuttiin miehen kanssa sohvalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Se oli hämmentävää.

Klaukkalan-aikaamme kesti viisi vuotta, mihin sisältyi pari rivariasuntoa ja yksi melkein valmiiksi saatu omakotitalo. Ensimmäiseen rivariin asensin omin pikku kätösin hälytysjärjestelmän ja kun joskus olin kotona yksin, pelkäsin. Hitsi vie, siinä maan tasossa! Siitähän sitä kuka vaan tulee iisisti ikkunasta läpi! Totuin siihen kuitenkin noiden viiden vuoden aikana. Samoin kuin totuin siihen rauhaan ja hiljaisuuteen, joka siellä metsiköiden laidoilla oli. Pikkuteitä, vähän autoliikennettä per tie (vaikka Klakehan on ihan iso asuinkeskus sinänsä), ei sporia. Pahin “meluhaitta” oli lentokoneet, joiden laskeutumiskieppi kulkee usein Klaken yli.

Jossain siellä välissä, talon ollessa melkein muuttovalmis, asustettiin heinäkuu isoäitini Munkkivuoren-asunnossa. Minusta oli kerrassaan fantsua päästä kulkemaan tyttärieni kanssa lapsuuteni metsissä. Talissa, maapallokivellä, Konnarissa eli Munkinpuistossa, rantsussa, kaikkialla!

Eron jälkeen pari vuotta kului Vantaalla, betonilähiössä, kunnes nykyisen mieheni kanssa muutettiin saman katon alle. Viisihenkinen perhe, nykyisellään pari koiraakin. Päädyttiin omakotitaloon Helsinkiin, Haltialan peltojen ja Paloheinän ulkoilumetsien viereen. Talo oli kuitenkin ihan siinä alueen päätien varressa, bussireitin varressa. Ei se alkuun kamalasti haitannut, mutta viime talvena päästäni leikattiin akustikusneurinooma, minkä seurauksena toisesta korvastani meni kuulo. Yhtäkkiä kaikki se trafiikki kodin ympäristössä alkoi häiritä aivan valtavasti.

Viime syksynä muutettiin pari kilometriä “metsään” päin. Paloheinä on mielenkiintoinen alue. Toisaalta on ahtaasti rakennettua akuankka-aluetta, jossa yhden talon ikkunasta voisi suunnilleen astua sisään toiseen taloon. Toisaalta, kun tuolla metsiköissä vaellan koirieni kanssa, suorastaan tunnen asuvani stadilaisten ulkoilualueella. On hiihtolatua ihan siinä normaalin metsätien vieressä – joku on lähtenyt himastaan sukset jalassa kohti niitä kuuluisia Paloheinän latuja, Stadin parhaita hiihtomestoja.

Kivenheiton päässähän se hiihtomajakin, jossa lasten kanssa muualla asuessamme käytiin kaakaolla ja munkilla hiihtolenkin jälkeen – silloin kun lapsia vielä hiihtäminen innosti, nykyisin voidaan asua hiihtometsien vieressä, muttei kukaan meistä hiihdä. Kaikkialla on metsiköitä, metsäteitä pitkin voi kävellä vaikka toiselle puolen Stadia, Keskuspuiston halki, tai dallailla kilsoja ihan vaan Pitkäkoski-Haltiala-Paloheinä-alueella. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi lintujen viserryksen lomasta kuulla motareiden huminan – onhan lähellä niin Kehä-ykköstä kuin Tuusulan- ja Hämeenlinnanväylääkin. Enimmäkseen en kuitenkaan huomioi koko huminaa vaan nautiskelen lintujen äänistä.

Mekin päästään pikkuista polkua pitkin suoraan omasta pihasta metsään. Ja autotie, tuo melko hiljainen sivukatu, on riittävän kaukana talosta, ettei sekään vähäinen liikenne haittaa lain. Ymmärrän nyt isoäitiäni, joka ei koskaan kyllästynyt siihen rauhaan ja luonnonläheisyyteen, jossa on asunut nyt jo yli viisikymmentä vuotta. Isoäiti aina sanoi: “Eikös ole hienoa, asua täällä kaupungissa, luonnonhelmassa.” Kyllä on!

Stadi on sporien kolinaa, vanhoja kauniita kerrostaloja, moderneja (aika kamalia) betonihökötyksiä, merenrantoja, metsiä ja puistoja, saaristoa. Helsinki on vihreä kaupunki meren rannalla. Täällä voi asua kerrostalossa ratikkareitin varrella tai metsän keskellä lähes täydessä hiljaisuudessa. Täällä voi dallailla märällä asfaltilla paljain jaloin, käydä meressä yöuinnilla, istua piknikillä puistossa, tapella snagarijonossa Tölikassa, samota metsiä tuntikausia. En usko asuvani Helsingissä loppuikääni, sillä nyt jo kaipaan jotain vielä syrjäisempää paikkaa asua. Stadilainen olen silti aina sydämeltäni.

Olin vaille kolmen, kun kevättalvella muutettiin Munkkiniemeen, sekä mutsin että faijan kasvusijoille (tai isä oli asunut Munkkivuoren puolella, mutta kumminkin). Ensimmäinen osoitteeni oli ihan siinä Munkkiniemen portin tuntumilla, Puistotie 4:ssä.

Talon vierestä kulkee kävelytie Riihitielle, missä asui yksi lapsuuteni hyvistä ystävistä. Aivan siinä vastapäätä kävelytien päässä ollutta pientä kauppaa, josta kävimme salaa ostamassa karkkia, palautuspullorahoilla. Talon takapiha oli pelkkää parkkipaikkaa, mutta aidan toisella puolen oli iso sisäpuistikko, korttelin talojen rajaama yhteinen alue. Vieressä oli myös päiväkoti, jonka pihaan ei juuri arvattu mennä.

Seiskytluvun tapaan me korttelin lapset vietettiin aikaa ulkona, aivan pienestä pitäen, ilman että vanhemmat oli aina vahtimassa. Meitä pörräsi siinä pihapiirissä parisenkymmentä lasta, kolmevuotiaasta kolmetoistavuotiaaseen ja kaikkea siltä väliltä. Leikittiin kymmentä tikkua laudalla, kirkkistä, rofee ja polee (usein fillareilla), StarTrekiä ja mitä nyt milloinkin. Talvella laskettiin mäkeä ja rakennettiin lumilinnoja. Huippuaikaa se!

Kerran eräs kulmakunnan pultsareista – eleltiin heidän kanssaan sulassa sovussa heidän kulkiessaan tuota kävelytietä pitkin Alkoon ja takaisin Puistotien penkeille hengaamaan, ja pelättiin heistä vain yhtä, kuiskaajaksi kutsuttua, joka tarinan mukaan kuiski lasten korviin rumia sanoja – keräsi koko korttelin kakrut meidän talon nurkalla olleelle tasanteelle ja piti meille pitkän esitelmän siitä, miten heihin hänenkaltaisiinsa ei voi luottaa.

Korttelista ulos ei ollut menemistä ilman lupaa ja/tai vanhempia, ennen kuin sitten kouluiässä. Kesäisin käytiin “Konnarissa” eli Koneen takana puistossa eli sittemmin Munkinpuistossa leikkimässä, laulamassa Peruna on pyöreä ja syömässä leikkipuistopöperöitä. Talvisin käytiin siellä hiihtämässä, tai Paltsilla – Palokunnan kentällä – tai Kaartintropan kentällä luistelemassa.

Munkka on meren äärellä. Kesäisin siis käytiin myös uimarannalla sekä Seurasaaressa ihan siinä kävelymatkan päässä. Seuriksessa tosin käytiin monesti myös talvella, mäkeä laskemassa. Teininä hakeuduin mietiskelemään elämää ja kaikkea Kalastajatorpan viereen kallioille. Siellä kallionkolossa istuin, tuulen tuivertaessa hiuksiani.

Isän kanssa käytiin monesti kävelyillä Tammitiellä ja Härkähaassa. Parasta oli, kun faija nosti Tammitien alkupäässä olevan tammen mutkaan istumaan vähäksi aikaa! Härkähaassa oli aina vesilintuja siinä lammikossa. Minusta ne oli jotenkin jänniä paikkoja noiden vanhojen tammien, vanhojen talojen, kartanon, ja jopa nimiensä vuoksi. Aikanaan palasin sinne omien tyttärieni kanssa, tietenkin.

Silloin pikkuskideinä, kolmen-neljän vanhoina minä ja neljä kaveriani – miten lie äidit toisensa löytäneet, en ihan tarkkaan tiedä – vietettiin päivät puistotädin hoivissa “Puistis-puistossa”. Puistossa ei ollut aitoja, eikä tätiä per viisi lasta, vaan yksi vanha mummo, joka vahti isoa lapsilaumaa. Talvella puistossa saattoi laskea mäkeä, kesällä leikittiin karhu nukkuu talviunta ja monenmoista muuta leikkiä.

Puistotäti vahti 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä. Siinä välissä mentiin kotiin syömään. Me viisi syötiin vuoroin jokaisen luona, jolloin jokainen viidestä äidistä sai neljä pitkää päivää tehdä töitä kotona ilman lapsia ja yhtenä päivänä oli ruokintavuorossa. Meillä oli tosi kivaa yhdessä ja päivät soljui laulaen Putte Possun nimipäiviä ja milloin mitäkin! Tai ehkä aika vaan kultaa muistoja, kuka tietää.

Jossain vaiheessa olin myös kirkon kerhossa, kuten kai nuo kaverinikin. En erityisemmin pitänyt kerhotädistä. Minulle tuli tädistä aina mieleen täti Moonika, enkä pitänyt siitä, miten hän kerran joulunäytelmässä huomautti minulle, etteivät enkelit heiluttele käsivarsiaan noin. Mistä hän sen muka voi tietää?

Äitini teki siis töitä kotona koko lapsuuteni, lukuunottamatta lauantaita, jotka hän vuosikaudet vietti legendaarisen PikkuVäen kassapöydän takana. Minunkin kaikki vaatteeni olivat PikkuVäestä, ja teinpä mallidebyyttini (ja siihen se ura jäikin 😉 ) PikkuVäen muotinäytöksessä MYKin lavalla.

Vähän vanhempana kävin kirjastossa lainaamassa kirjoja (yhdeksän vanhana hurahdin lukemiseen, luin parhaimmillaan pari kirjaa illassa, olin kirjaston suurkuluttaja), teininä pelasin bilistä nuoristalon tiloissa (ent. paloasema), olin muutaman vuoden partiossakin, Kirisiskoissa, pyöräilin ympäri Munkkaa, hengasin Konnarissa. Kaikenlaista. Rantsun teinirientoihin en koskaan osallistunut.

Parhaan kaverini kanssa ostettiin Ärrältä vaaleanpunaisella ritisevällä kuorrutteella kuorrutettuja jätskejä, Super-jätskejä ja liitupurkkaa (kukaan muu ei tunnu niitä muistavankaan, mutta niitä oli ennen liitulakuja). Liitupurkkaa ei tosin syöty, vaan käytettiin niitä piirtämiseen majassamme Perustien ja Kadetintien kulmassa, missä pihlaja levitti oksansa muodostaen majan, jossa oli osittain maalattia, osittain kivilaattoja. Laatat toimivat hyvinä liitutauluina.

Ollessani kahdeksan, muutettiin Huopalahdentien ja Perustien kulmaan, silloisen Elannon yläkertaan, samaan taloon missä tuo paras kaverini silloin vielä asui. Tuossa talossa, kuten silloin vielä useimmissa, oli talonmies. Minun ja kaverini suurinta hupia oli vaklata talkkaria hänen kulkiessaan pihapiirissä luutansa ja sen sellaisen roskiksen kanssa, jollaisia talkkareilla siihen aikaan oli. Olen varma, että talkkari tiesi meidän vaklauspuuhista, mutta Topi oli mukava lunki mies.

Talon alakerrassa oli Elannon leipomo, missä tekivät kaikki Elannossa myydyt mansikkamunkit (niin paljon parempia kuin vadelmamunkit!) ja leivät leivottiin, aasta alkaen. Joskus leipomon ovi oli raollaan ja kurkittiin kaverini kanssa siitä sisään ja päästiin välillä katselemaan leivontouhuja. Jos oikein lykästi, saatiin munkkitaikinapallotkin!

Siitä Elannosta kävin usein koulun jälkeen hakemassa itselleni sellaisen mansikkamunkin. Äidin tiliin tietenkin. Jossain vaiheessa mutsi hogasi aktiviteettini, ja ilmoitti Elannon myyjille, ettei minulle saanut myydä herkkuja. Se oli sitä aikaa se. Kauppojen myyjät tunsi asiakkaansa. Sen jälkeen, jos olin oikealla asialla ostamassa munkkeja tai muuta, piti minulla aina olla mutsilta lappu messissä.

Tuossa pihapiirissä ei ollut ihan samanlainen korttelin lasten yhteismeininki kuin edellisessä, mutta tutustuin minä sielläkin moniin muihinkin lapsiin. Aina löytyi joku leikkikaveri, kun ulos meni. Joku jonka kanssa hyppiä twistiä, heitellä kymppiä tennispallolla, ajaa korttelirallia fillarilla, sun muuta. Vähitellen oli pikkusiskostakin seuraa muuhunkin kuin hiekkakakkujen tekoon.

Paras kaverini muutti pois siitä talosta ollessamme kymmen korvilla. Me muutettiin kolme vuotta myöhemmin vanhempieni eron myötä. Kaverini muutti Keskuspuiston toiselle puolen omakotitaloon – pyöräilin sinne kyläilemään tavan takaa aina teinivuosiin saakka – me taas äitini ja siskoni kanssa vain seuraavaan kortteliin, Kadentiten ja Perustien kulmille.

Siinä pihapiirissä löytyi jälleen ihan uudet kaverit ja uudet aktiviteetit. Hypättiin narua ja pelattiin seinätennistä autotallin ovia vasten ja rimputettiin ovikelloa ja noloina pyydettiin asukasta heittämään parvekkeelle lentäneet pallot takaisin pihalle. Kerran kiipesin ulko-ovea pitkin lukitulle tuuletusparvekkeelle hakemaan palloja. Joskus otettiin aurinkoa matalien autotallien katolla. Joskus ongittiin hissikuilusta sinne pudonneita avaimia.

Pihapiirissä oli myös ikäiseni poika, josta myöhemmin tuli luokkakaverinikin. Poika tykkäsi härnätä minua ja kaveriani, tietenkin. Kerran kundi vei tennispalloni ja lähti juoksemaan karkuun sen kanssa. Juostiin peräkanaa ympäri Munkkaa, kunnes kundi heitti pallon jollekin ihan randomille parvekkeelle. Siinä minä taas uutta ovikelloa soittamaan… Sain palloni takaisin.

Tuo piha oli kiva senkin takia, että siinä oli aitoja sun muuta, joiden yli hypin ja heitin itseäni, parkouraten tietämättä vielä mitään mistään parkourista. Se tuli muotiin kymmenkunta vuotta myöhemmin. Sinänsä pihapiiri oli silkkaa parkkipaikkaa, asfalttipiha, mutta kaupunkilaiskersalle kuuma asfaltti kesällä paljaiden jalkojen alla on huisimpaa kuin kasteinen nurmi.

Kuljin kouluun nelosen ratikalla, ysiluokkaan saakka, jolloin vaihdoin Meikun Englantilaisesta Munkkieniemen Yhteiskouluun. Eka luokalla vielä mutsi tai ukkini saattoi minua kouluun joka päivä, ainakin ensimmäiset pari kuukautta, kunnes eräänä aamuna ratikkapysäkillä sanoin äidille, että osaan mennä itsekin. Pysäkillä oli myös eräs saman koulun vanhempi oppilas, johon olin tutustunut, sanoin, että olen ihan ok hänen kanssaan. Sen koommin ei minua saateltu.

Erään kerran ehkä yhdentoista vanhana olin jälleen menossa nepalla kouluun, kun spora seisoikin pysäkillä vaan, ovet auki. Menin sisään ja näin naapurin tytön naama veressä istumassa penkillä. Tyttö oli ollut menossa kouluun, ylittänyt tietä ja ratikka oli töytäissyt häntä. Ei siinä ollut vakavampaa kai sattunut kuitenkaan.

Puistotien päässä on vanha kunnon puukkari, puukioski. Minä en ollut mikään puukkarin kanta-asiakas jostain syystä, vaikka toisinaan jätskiä tai karkkia siitä ostinkin. Ukkomunkissa – Ugarissa – en myöskään koskaan hengannut, kuin kerran Wanhojen päivänä, kun istuttiin siellä kavereideni kanssa aikaa kuluttamassa.

Ensimmäinen kesätyöni oli niinikään Munkassa. Olin kesän Ruoka-Jukassa, K-kaupassa Puistotien ja Solnantien kulmassa. Kesätyö jatkui osa-aikalauantaityönä seuraavan talven yli, taaten minulle vähän omaa taskurahaa ysiluokalla. Muncan asujaimisto tuli tutuksi.

Ysiluokalla olin siis jo MYKissä. MYK on kunnon kulmakuntainen koulu. Moni opettajista oli opettanut jo äitiänikin, ja vähintään yhtä moni oli käynyt koulunsa siellä, samoihin aikoihin kun äitini. Opettajista moni asui itsekin Munkkiniemessä. Ihan virallisesti se ei toki oppisuunnitelmaan kuulunut, mutta Muncan historiaa kyllä opetettiin koulussa, tehtiin siitä projekteja ja vietettiin Munccapäivää niiden parissa.

Nyttemmin koulu on saanut lisärakennusta, arvon rehtori on vaihtunut jo yli vuosikymmen sitten, ellei sen jälkeenkin, sillä en ole ollut juuri tekemisissä koulun kanssa. Joidenkin vanhojen luokkakaverien kanssa kyllä, mutten osallistunut MYKin juhliinkaan viime vuonna. Siellä kuulemma ylioppilasvuonna eläkkeelle jäänyt matikanopeni oli vielä voimissaan. Kaikkien rakastama ja monien pelkäämä Tiira.

Muncca. Puistoja, tammia, merta ja rantoja. Kauniita vanhoja rakennuksia, vähemmän kauniita uudempia ja ihan uusia rakennuksia. En enää asu siellä – muutin pois 19-vuotiaana ja koin suunnattoman suuren kulttuurishokin muuttaessani Kontulaan – mutta piipahtelen siellä silloin sun tällöin. Rantsussa jätskillä tai ihan vaan galtseilla. Kävelyllä Gallen-Kallelalle. Konnarissa tsillaamassa. Moni asia on kuten ennenkin, moni asia on muuttunut.

Muncan gimmasta on kuoriutunut omakotitaloelämää ja hiljaisuutta, omaa pihaa ja omaa rauhaa arvostava keski-ikäinen. En enää haluaisi asua kerrostalossa enkä keskellä hälyä, en edes Muncassa. En edes rantsun fantsuissa taloissa. Pieni pala minua ja sydäntäni siellä on silti aina.

 

[Julkaistu myös varkkolehti Slämyssä, 23.1.20159