Tosikoinen puki aamulla päälleen collegetakkia, jonka vetskarin vetojuttu oli kuivurin jäljiltä jäänytkin kauluksen luo. Puseron helmat pienissä käsissään tyttönen katsoi hämmentyneenä vuoroin toista nurkkaa, vuoroin toista ja lopulta kuului hellyyttävä "äitii…?". Äiti löysi vetskarin ja veti sen kiinni.

 

Esikoinen kömpi hetki sitten syliini halimaan ja juttelemaan pieniä juttuja. Nyppi samalla kaulani ihoa solisluiden päältä (ne jaksavat aina kiinnostaa lapsia, kun ovat niin ulkonevat) ja kysyi: "miksi iho on tällainen, että sitä voi nyppiä?" Sanoin, että iho tulee sellaiseksi kun tulee vanhaksi. Tytär katsoi minua ja sanoi: "et sinä oo mikään vanha, ei 32 ole vielä mikään luku!"

 

Thank God for my babies! Jos ei minua juuri nyt mikään muu saa hymyilemään, omat lapset kyllä 🙂

Been running wild. Searching for myself. Looking for my life. Not knowing what it was I wanted. Trying to find something, but not knowing what it was.

 

Finally caught up with myself. Finally got in touch with my feelings. Finally knew what it was I’d been trying to find.

 

What I found totally took me under. I found the reasons. I found what I’d been running at. And along came the realization, that it was the exact thing I didn’t need. I found it, but couldn’t keep it. No. Need to bleed it out, diggin’ deeper just to throw it away.

 

And I am bleeding it out. Crying my heart and soul out.

 

I’ve stopped running. Now I’m crawling thru hell. Never been in such a place. Never gone thru anything like this.

 

But,

 

Easier said than done. But that is exactly where I’m headed. Out of it. I will rise above this, mend myself before it gets me. Might be that time heals nothing, but God does. And yes, it will take time before I smile or laugh again. But I will. I. Will.

 

I don’t know what the outcome will be. What I will be like after I come over. I’m in shreds at the moment. But was it my wise little sister (I think?) who told me that sometimes you need to be broken into pieces for the sake of being built again, better than before. I hope.

 

Thank you all my friends for your support, for being there for me. I wouldn’t survive without you beside me.

 

[Yes, I live through music, especially at hard times. So the italicised quotes are, in order:
Linkin Park: Bleed it out

U2: Stuck in a moment

Seether: Rise above this

Danko Jones: Time heals nothing

 

And for those who don’t know the story behind, your guesses might be right or wrong, either way. Sorry I can’t go into details.]

Theme song vaihtui sittenkin. Ei siihen ihan henkilökohtaiseen, ei. Mutta tuohon biisiin, joka jo tuossa yhdessä elämä-entryssä esiintyi. It’s my life. Pitää vain päättää, miten sen elän, kaiken sen valossa, mitä minä olen ja mitä muut ympärilläni ovat. Working on it 🙂

Toissapäivänä oivalsin jotain, mikä ei oikeastaan muuttanut mitään, mutta muutti koko maailmani. Löysin jotain, mitä en olisi uskonut koskaan itsestäni löytäväni. Ja se heitti maailmani aivan uuteen asentoon. Nyt olen yhtaikaa iloinen ja surullinen. Olen yhtaikaa hämmentynyt ja täysin selvillä. Moni itseänikin ihmetyttänyt asia sai selityksensä. Toisaalta, jouduin aivan uusien pulmien eteen.

 

Pitkään olin tiettyjen asioiden suhteen eksyksissä, en tiennyt missä olen ja minne menen. Nyt olen kartalla. Tiedän missä olen. Mutta kompassi on vähän hukassa, en tiedä mihin menen. Tai oikeastaan, tiedän mihin voi mennä, mutten tiedä mihin kykenen. Kivikkoista maastoa edessä valitsinpa minkä suunnan tahansa.

 

Satuinpa sitten tähän saumaan lukemaan naamakirjasta erään kaverin tiedoista quoten, joka sopii kuin nappi silmään: "Because our problems have been our own creation, they also can be overcome." George Harrison

 

Juuri näin se on. Tämä kaikki kuitenkin vaatii hieman sulattelua. Vaatii paljon aikaa. Juuri nyt ei siis kannata ihmetellä, jos olen vähän poissaoleva. Jos voisin valita, kömpisin joksikin aikaa vain peittoni alle seuranani vähän punaviiniä ja ajatukseni. Mutta ei tästä junasta niin vain hypätä; perhe, työ ja ystävät pitävät kiinni arjessa ja vähän juhlassakin. Hyvä niin 🙂

 

Sitä paitsi, vaikka nyt on vähän oma pakka sekaisin, kyllä se siitä taas ajan kanssa oikenee johonkin suuntaan. Ainakin sen verran, etten näytä hautajaissaattueesta karanneelta, kuten taisin eilen näyttää, kun tanssikaverit vielä illalla laittoivat viestiä perään, että hei, mikä sun oikein oli?! Mukavaa että välitetään!

 

Linkin Parkin sanoin: "Stuck in my head again, feels like I’ll never leave this place, there’s no escape, I’m my own worst enemy". (Biisi on Given Up) Pitäisiköhän vaihtaa theme song 😉 Ainoa vaan, että minä en ole luovuttanut enkä luovuta ja tiedän viimein, mikä minua on vaivannut enkä muutenkaan ole ihan niin epätoivoinen kuin tuon biisin sanat. Joten toivoa on 🙂 So not 2 worriez, vaikka tämä entry varmaan monia hämmentääkin. I’m gonna be ok 🙂

 

[Totta puhuen, theme song pitäisi vaihtaa, mutten vaan voi laittaa siihen sitä, minkä juuri nyt todella siihen haluaisin. Oh well, nykyinen välttää yhä, jollei jotain muuta kompromissia tule mieleeni.]

– mutsi tuli eilen takas Suomeen (ja oli meillä eilisen päivän) vietettyään koko talven lokakuusta asti Kanarialla. Kyllä oli mukavaa nähdä taas, jutella taas kasvotusten 🙂 Tytöillekin iso juttu, että maamo on taas kotimaassa, kovasti ehtivät jo kaivata ja välillä laskea aikaa siihen, että taas maamon näkevät

– sisko tuli meille eilen myös töiden jälkeen ja illalla heitin himaan, oli jälleen kerran ihanaa jutella kaikesta. Kun vaan saataisiin aikaiseksi se tyttöjen ilta systerin ja serkun kanssa…

 

– lasten ilta- ja aamupesut on tässä lukaalissa ihan hirveät ja mietin juuri eilen illalla taas, etten edes tiedä kumpi on pahempaa: hoitaa asia itse vai kuunnella showta alakerrasta. En tajua. Tai siis tajuan – lapset reagoivat ilmeisesti näin tähän meidän stressaavaan ja kiireiseen elämäntilanteeseen. Silti en jaksa.

– tosikoisen kanssa on aina vaan yhtä vaikeita tietyt asiat, mutta tänään oli neuvola ja sain sekä vinkkiä lukea mll:n sivujen artikkeleita (miksen ollut itse niitä aiemmin hogannut?) että jälleen tuuppauksen ottaa viimein yhteyttä perheneuvolaan, jotta jonkun ammatti-ihmisen kanssa voisi vähän tsekata, mitkä olisi niitä parhaita tapoja toimia tosikoisen kanssa

 

Minulla on ihana perhe. Olipa elämässä mitä tahansa, takanani on turvaverkko. On äiti, isä, sisko, isoäitikin, joihin voi luottaa, joihin voi tukeutua, jotka ovat siinä kun minä tarvitsen ja joita varten minä myös olen, kun he sitä tarvitsevat. On suloiset ja ihanat lapset, joita minä rakastan aina ja toivon, että aikanaan heidän kanssaan välit ovat yhtä hyvät ja läheiset kuin minulla äitini kanssa, ja joiden toivon olevan keskenään aikuisina yhtä läheiset kuin minä olen siskoni kanssa. On mies, jonka kanssa olen jakanut tähänastisesta elämästäni jo puolet ja vaikka juuri nyt rakentaminen ja kaikenlaiset asiat joita joka parisuhteessa kai joskus tulee eteen jossain muodossa vievät oman veronsa, tiedän että meillä on edessä vielä koko loppuelämä yhdessä, jos vain jaksetaan tämän(kin) raskaan ajan yli.

 

Kaiken kaikkiaan, come what may tässä elämässä, tiedän, etten jää koskaan yksin. Ja se on paljon se 🙂