Ruisleipää ja jäätelöä

6.11.2008 Marilka3 Comments

Kaksi asiaa, joita suomalaiset tiettävästi syövät paljon, mutta joita vaivaa sama tauti: tylsyys.

Ostetuin jäätelö lienee perusvanilja. Siihen on tietty kotona helppo lisätä kastikkeita ja hilloja ja jokainen voi tehdä juuri sellaisen annoksen kuin haluaa. Mutta en minä ainakaan jaksa niiden kanssa lutrailla, haluan valmiiksi erimakuisia jäätelöitä kotiin! Puhumattakaan jäätelökioskeista. Suomalaiset jätskimaut ovat lähinnä mansikkaa, suklaata, pähkinää, toffeeta, kahvia ja lakua. Kivan poikkeuksen toki muodostavat sellaiset yhdistelmät kuin laku-suklaa tai banaanikinuski – ja sitten Ainot ja vastaavat. Kuitenkin Ainojen ja vastaavienkin valmistajia tuntuu vaivaavan pakkomielle käyttää vain suomalaisia makuja kuten mustikkapiirakkaa ja korvapuustia ja piparia. Joku sellainen pakko tarjota vain tuttuja makuja. Onko suomalaiset muka niin ennakkoluuloista kansaa, ettei mikään uusi mene kaupaksi?

Nimittäin muistan vuosien takaa sen, miten meillä syötiin ekströmsin jotain metsämarjakiisseliä – ei siis edes eksoottista, muttei perinteistä kuningatartakaan – kunnes sitä ei enää saanut kaupasta. Ihmettelin asiaa ekströmsille, mistä minua informoitiin, että tuotetta ei enää tuoda Suomeen, sillä se ei mennyt kaupaksi! Siis oikeesti! Kiisseleitä on näin ollen kaupan hyllyssä eri valmistajilta mansikka, mustikka ja vadelma. Voiko olla mitään tylsempää?! Ihan hyviä nekin toki, mutta miksei muka Suomessa syödä mitään muita makuja?

Kun olin kahdentoista, olin Japanissa ja mieleen syöpyi lähtemättömästi jäätelöbaari 31, jossa oli 31 eri jätskimakua myynnissä. Ja Italia, siellä niitä makuja onkin! Samoin Jenkeissä. Ben&Jerry’s on sentään rantautunut Suomeen, mutta ei tänne niitäkään jätskejä tuoda kuin voin tusinaa eri makua. Sama juttu italialaisten jätskien osalta, makuja tuodaan noin tusinaa ja ne on jokaisella merkillä suunnilleen samat. Jotkut suomalaisetkin jätskivalmistajat on alkaneet saada jotain uutta valikoimiinsa, esimerkiksi mansikka-juustokakku tai keksimuru-kinuski tai suklaa-brownie. Mutta taas, joka valmistajalla samat! Köyhää sanon minä.

Jätskiongelmasta olen rutissut jo kauan, se on häirinnyt minua jo kauan. Mutta eilen alkoi nyppiä myös kahviloiden ruisleipävalikoima. Tai ei oikeastaan ruisleipävalikoima vaan ruisleipien täytevalikoima. Vaaleille vehnäleiville on jo osattu ottaa täytettä jos minkälaista, parhaimmillaan valinnanvaikeuteen asti. Mutta jos ja kun kahvilassa yleensä on ruisleipävaihtoehtoja on niitä noin kaksi: kinkku ja juusto. Ja se yksi ainoa ruispatonki on täytetty, milläs muulla kuin kinkulla ja juustolla. Hyvällä tsägällä saattaa löytyä ruisleipä kylmäsavulohella. Ja huoltsikalta se rekkamiesversio kinkku+juusto+kananmuna, huh!

Miksei ruisleivän tai ruispatongin sisään voi laittaa aurinkokuivattua tomaattia, mozzarellaa, brietä, chevrétä, ilmakuivattua kinkkua, kanaa, aurajuustoa, paahtopaistia…? Kaikkia niitä ihania täytteitä, mitä kyllä työnnetään puhtaan vehnäpullan sisään? Miksi? No siksi, että niin tehdään kaikkialla muuallakin Euroopassa, siellä missä mokomat täytteet ovat normaalia kauraa ja mistä ne tännekin ovat rantautuneet. Mut hei camoon! Tämä on Suomi, täällä syödään ruisleipää! Kuka on kieltänyt sijoittamasta niitä täytteitä siis ruisleivän sisään! Voisin veikata, että aika moni muukin lisäkseni söisi ko. herkkuja mieluummin ruisleivän kuin valkoisen sisällä!

Eilen seisoin siis erään kahvilan vitriinien takana valitsemassa itselleni päivällisleipää, kun tämä ruisleipäongelma tosissaan alkoi minua nyppiä. Sanoin kassalla myyjälle asiasta, mutta taisi olla todella tympiintynyt kassa tai muuten vaan hidas, koska sain vastaukseksi tyhjän katseen ja ynähdyksen. Pitäisiköhän kirjoittaa Hesariin?

Pistää päänsä piiloon… eiku…

5.11.2008 MarilkaLeave a comment

Tein sen taas. Toisaalta, sehän oli ihan odotettavissa, että näin jossain vaiheessa taas tapahtuu, mutta oikeastaan luulin seuraavan tällaisen hetken koittavan vasta ensi vuoden puolella ja silloinkin hivenen hallitummin. Mutta tämä iskikin nyt, rytisten. Nimittäin se, että lupauduin vaihteeksi sellaiseen juttuun duunissa, joka aiheuttaa lieviä sydämentykytyksiä ja hapenottoharjoituksia. Sellaiseen, joka tarkemmin ajateltuna aiheuttaa tarpeen työntää pää piiloon pensaaseen ja luulla ettei susihukka näe sitä hännäntöpökkää.

Mutta minä en ole tuon laulun kani. Voi olla kova urge piilottaa pää puskaan, mutta ainakin tiedän, ettei se mitään auta, häntä näkyy kumminkin, joten on paljon fiksumpaa mennä pää ylväästi pystyssä kohti haastetta. Tai tuhoa 😉 Ainakin kaadun sitten saappaat jalassa 😀 Ei vaiskaan, ei tässä nyt niin hullusti käy. Mutta uudet haasteet pelottavat samalla kun ne ovat välttämätön eteenpäin vievä voima. Kuten vajaa vuosi sitten ensimmäisen tämän luokan jutun yheydessä totesin, ei auta kuin ottaa härkää sarvista, ei tässä muuten mihinkään koskaan mennä!

Nimittäin minähän menen. Eteenpäin, rajoja paukutellen matkallani. Vaikka vähän se kirpaisee kyllä, kun taas yksi raja napsahtaa rikki. Kuitenkin, kun tässä katsoo aikaa taaksepäin, voi laskea suorastaan, kuinka monta rajaa jo olen rikkonut, kuinka ne tuntuvat jo kaukaisilta asioilta, yöunia haitanneet jutut ovat muuttuneet ihan peruskauraksi. Se lohduttaa aina hieman uuden rajan tullessa eteen, että ennenkin on selvitty, että aina se epämukavuusalue on jossain vaiheessa muuttunut mukavuusalueeksi. Niin se vaan menee.

Silti nyt on tiedossa levottomia öitä, kummallisia unia ja minipaniikkeja ennen kuin tämäkin raja on napsautettu rikki. Ja sitten sitä vaan toivoo, että tämäkin menee yhtä hyvin sitten loppujen lopuksi kuin kaikki ennenkin, vaikkei se koskaan ole itsestään selvää. Töitä se teettää, asioiden selvittelyä, opettelua, raakaa työtä. Se on kivaa! Venyttää osaamistaan uusiin juttuihin. Ja samalla hitsin pelottavaa.

Mut, haastetta pitää olla, muutenhan tässä vallan tylsistyy 😛

Ilmiöitä

4.11.2008 MarilkaLeave a comment

Jarruvalot
Ajelin tänä aamuna koko matkan Klaukkalan liittymästä melkein Hakamäentien risteykseen asti sellaisen auton perässä, jolla paloivat jarruvalot koko ajan. Ihan koko matkan. Hämmentävää.

Aurinko
Päivällä taivaalla näkyi sellainenkin ihme kuin aurinko. Eilisestä en niin muista, mutta viikonloppunahan tuo myös näyttäytyi. Ihmeemmin en siitä ole tässä ehtinyt silti nauttia, sillä sisähommia on tehty niin kotona kuin tietenkin töissäkin auringonpaisteesta huolimatta. Sitä paitsi, ulkona on kylmä auringosta huolimatta.

Kylmäsormisuus
Joku aika sitten hämmästelin tännekin, miten pari sormeani olivat menneet eräällä kauppareissulla valkoisiksi ja tunnottomiksi. Sittemmin sitä on tapahtunut silloin tällöin uudestaankin ja tänä syksynä olen myös huomannut sellaisen hassun ilmiön, etten voi esimerkiksi mahallani nukkuessani laittaa edes jalkateriä ristikkäin ilman että alkaa heti tuntua kuin verenkierto lakkaisi varpaista. Minulla on aina ollut huono ääreisverenkierto, mutta nyt alkoi jo mennä hulluksi.

Tänään päätin, sen jälkeen kun eilen olin asiasta valittanut eräälle tanssikaverille ja melkeinpä jo diagnoosinkin saanut, että on aika puhua asiasta lääkärille. Joten näppärästi varasin netistä itselleni ajan työpaikkalekuriin ja sainkin sen heti samaksi aamupäiväksi. Lekuri kuunteli hassulta kuulostaneen vaivani ja sen jälkeen keuhkoni, mittasi verenpaineenikin ja haastatteli vähän lisää. Ja kirjoitti lääkkeen "kylmäsormisuuden hoitoon" kuten reseptissä lukee 😀 Kyseessä siis Raynaud’n ilmiö.

Kerroin tätä kotona iltapalapöydässä perheellekin, tuo reseptiin päässyt diagnoosi iski jotenkin nauruhermooni, ja huvittihan se perhettänikin. Mutta sitten totesi esikoinen: "Äiti, taasko sulla on uus lääke, jota sä joudut syömään aina?" Niinpä niin. Johan tuolla duunissakin päivällä päivittelin, että minä olen kai tulossa vanhaksi, kun tulee kremppaa toisensa perään… Vaikka taitaapa olla ennemmin niin, että viimeisen reilun vuoden henkinen stressi on alkanut puskea itseään ulos fyysisinä vaivoina. Sillä enhän minä vielä vanha ole. Lekurikin totesi lääkkeellä olevan mahdollisena sivuvaikutuksena nilkkojen turvotuksen, "mutta yleensä kyllä vasta keski-ikäisillä naisilla," sanoi noin ikäiseni mieslekuri minulle.

Lelu linuxilla
Eilen illalla matkalla tanssitunnilta himaan ajattelin, että syön vielä vähän iltapalaa koneen ääressä. Mutta kuinka ollakaan, mies oli koneella, enkä viitsinyt häätää poiskaan – ja työkoneeni oli töissä. En siis enää sinä iltana istahtanut netin ääreen ja se jotenkin vähän harmitti. Sattuuhan näitä muulloinkin, meillä kun on vain yksi varsinainen himakone, joskin tytöilläkin on omansa, mutta… Voisihan niitä lainata, mutta… On tässä muutenkin jo kypsytellyt mielessä kaiherrus saada ihan ikkari kone, joka on vain minun, ei edes työnantajan.

Joten tänään ostin itselleni miniläppärin samalla kun hain Gigantista likkojen läppäreihin langattomat verkkokortit (jotka vielä odottavat asennustaan, kun minä olen vain leikkinyt omalla lelullani). Tämä on pieni ja soma, painaa vain kilon – ja pyörii linuxilla! Jaiks! Voisihan tähän windowsinkin vaihtaa, xp pyörisi tässä ihan jees, vaikka muistia onkin vain puoli megaa. Mutta ajattelin olla rohkea ja pärjätä linuxilla. Ja niin kauan kuin vain seikkailen netissä, käyttiksen merkki nyt on melkoisen yhdentekevä.

Mutta täytyy myöntää, että windows-standardiin tottuneelle tuottaa lieviä vaikeuksia se, ettei voi vain hakea netistä jotain asennuspakettia ja avot, se on siinä. Kesti tovi ennen kuin tajusin, millaisia paketteja pitäisi yleensäkin hakea… En myöskään saa tämän natiivia meseä ymmärtämään msn-tunnustani, vaikka siinä msn im-vaihtoehto onkin. Enkä saanut asennettua vaihtoehtoiseksi meseksi aMsn:ää, väittää, että jotain puuttuu, mutten osannut hakea oikeaa asiaa netistä. Hotmailiinkaan tämä ei minua laske, vaikka eipä sillä niin väliäkään, kun en minä sitä varsinaisesti käytäkään. Tärkeimmät onnistuu sentään: naamakirjailu ja bloggaaminen 😛

Vielä jää kokeiltavaksi valokuvien lataaminen tämän minikoneeni avulla. Kortinlukijaa ainakin löytyy, joten miksei onnistuisikin vallan mainiosti – jollei siis suoraan kamerasta usbi-piuhalla, luultavasti ainakin suoraan kortilta (eikun ääh, samsungissani onkin sellainen isompi kortti, jolle tässä ei ole lukijaa… noh, we’ll see). Myös tämän open officen kyky tulkita normidokkareita on vielä kokeilematta. Niin ja musan lataaminen ja soittaminen! Ei ehdi kaikkea yhdessä illassa… Voipa olla, että ennen kuin olen satasella tyytyväinen, soi systerin kände muutaman kerran 😉

Auto isolla teellä

2.11.2008 MarilkaLeave a comment

Joskus silloin pari kuukautta sitten tai jotain, kun todettiin, että niin se vaan on, että se meidän toyota pitää myydä liian kalliina pois, tehtiin autojako. Aikaisemmin aina vuoroteltiin autoja, niissä kun on sellainen epäsuhta, että toinen on uusi, ulja ja ihana, toinen on vanha ja, no, pelaahan se ja sillee, mut siis vanha. Sain valita, otanko mazdan vai sen uuden vanhan auton, joka toitsun tilalle tulee, kun se myydään. Turvallisuushakuisena päätin ottaa mazdan, tunnenpahan sen ainakin entuudetaan. Siitä lähtien olen ajanut vain mazdaa.

Paitsi tänään. Ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen istuin toitsun rattiin, kun kuvittelin ostavani lapsille tuolit, kun saivat tänään viimein parvisänkynsä ja työpöytänsä huoneisiinsa. No eihän sellaisia Prismasta saa, joten turhaan itseäni kidutin, mutta toisaalta, Apulannan sanoin "kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän jos edes sitäkään". Tässä tapauksessa nautinto kävi jo kivusta, kun muistin jälleen, mitä menetän, kun en aja tuota meidän toyotaa ja kun se toivottavasti pian tulee myydyksikin (ei niin että haluaisin siitä eroon, mutta kun myyntiin on se syykin… ei vaan ole helppo tuollaista myydä käypään hintaan!).

Nimittäin, en edes enää muistanut, miten ihanaa tuota toitsua on ajaa! Siis, kun se hyrrää kuin unelma. Kaasua ei paljon tarvitse painaa, kun se jo ampaisee menemään. Ja meno on pehmeää ja tasaista, kiihdyttäminen helppoa, aah ja ooh… se oli melkein orgastinen kokemus 😀 Siksipä ajelinkin sitten sinne Jumboon ja takaisin aivan liian kovaa – jolloin mieleen muistui se tuo auton huonokin puoli, sillä ajaa aivan liian helposti aivan liian kovaa 😛 Onneksi ei ollut poliiseja lähistöllä, sillä en ajohurmiossani muistanut edes, että onhan siinäkin vakionopeudensäädin, tuo sakoilta-pelastajani.

On siis toisaalta suunnattoman harmillista, että siitä autosta joudutaan luopumaan. Toisaalta, jos nyt näin autot on jaettu omiin, on hiukan liian väärin, että mies ajaa jatkuvasti tuota rakastamaani toitsua minun rytistellessä menemään mazda-paralla. Joten olis paras saada se toyota pian myytyä ennen kuin muutun vallan vihreäksi – silloin kun asiaa vaivaudu ajattelemaan. Mitä siis yleensä en. Nimittäin niin kauan kuin meillä se toyota on, ei mies ole toki kieltänyt minua enää sillä ajamasta. Ihan itse sanoin silloin pari kuukautta sitten, että otetaan se autojako voimaan sitten heti. Toisaalta kun on kuitenkin kiva, että on "ikioma" auto!

Joka muuten on huomenaamulla jälleen jäässä. Grr. Ulkoseinässä on kyllä pari pistoketta jo. Ja meillä on jossain ulkoajastinkin, vaikkei sisäajastimia tuolla olekaan. Mutta päivän kysymys on, MISSÄ? Ja sitä paitsi, totesin, että jotta saisin auton pistokkeeseen kiinni edes, pitäisi minun joko siirtää sitä tai etsiä jostain ulkokäyttöinen jatkojohto. Liian vaikeaa. Skrabaan ja palelen vielä huomenna (ja varmaan ties kuinka kauan vielä, niin se vaan menee…).

Kätten töitä

1.11.2008 MarilkaLeave a comment

Joskus vuosikausia sitten tytärtä harmitti, että pikkusiskolla oli sellainen keltapukuinen nalle, joka tällä oli – ja on yhä! – aina kaikkialla mukana, rakas nalle, paras kaikista pehmoista. Esikoisella ei ole koskaan ollut vastaavaa lempipehmoa, ja jotenkin tuo pikkusiskon tunneside nalleen muodostui kateuden aiheeksi. Asiallahan ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kyseisen nallen kanssa, mutta esikoiselle, joka ei ole osannut kiintyä mihinkään pehmoon samalla tavalla muita enemmän, asia konkretisoitui nallen kautta. Joten kun ei vanhemmat ostaneet hänelle samanlaista nallea kuin minkä sisko oli jo syntymälahjaksi saanut, teki tyttö itse itselleen nallen paperista ja pyysi äitiä ompelemaan sille puvun.

Nyt tuo esikoisen itse tekemä nalle alkaa olla jo varsin heikossa kunnossa – se nimittäin on paperisuudestaan huolimatta ollut tytön sängyssä kaikki nämä vuodet – samoin kuin toisaalta tuo tosikoisen ihan oikeakin nalle. Esikoinen keksi viime viikonloppuna tehdä uuden paperinallen, jolle pitäisi kuulemma jälleen ommella puku. Paperinalle odottelee pakastimen ovessa, että äippä saa itsestään niin paljon irti, että etsii jostain kangasta ja saa aikaiseksi ommella puvun. Olen sen jo tyttärelle luvannut.

Tuon nallen piirrettyään ja leikattuaan tyttö keksi, että hänhän voisi oikeastaan tehä itselleen muitakin nalleja, ihan paperinalleja. Ja ensimmäisen piirrettyään ja leikattuaan keksi, että sillehän voisi tehdä vaatteita ja välineitä paperista. Näin syntyi paperinukke-nallepariskunta, jolla on vaatteita ja tavaroita ja ihan jopa pahvista rakennettu hylly ja suihku ja kaikenlaista. Tosikoinenkin osallistui talkoisiin ja teki nalleille mattoja ja jotain, värkkäsipä Pirkka Naperokerhomainoksen mukana tulleesta askartelulehtisestä nalleille jo joulukuusen.

Etenkin esikoinen on aina tykännyt rakennella ja askarrella pahvista ja paperista itse kaikenlaista. Ihan mainiota sinänsä, näin materialismin ja tietokoneiden aikaan.

Tosikoinenkin tykkää kyllä askarrella, saksethan on olleet kovassa – ja osin kovin väärässä – käytössä neidillä. Mutta selkeästi nuoremman tyttären taipumus on nimenomaan pensselin tai kynän pyörittelyssä. Tyttö on taitava (ja välillä rasitukseenkin asti ahkera) piirtäjä ja maalaaja ja täytyy sanoa, että hienomotoriikaltaan lähes yhtä taitava kuin isosiskonsa. Me ei siis paljon tauluja tai tapetteja seinille tarvita, kun tosikoinen huolehtii siitä, että seinillä riittää maalauksia. Onneksi nykyisin vain seinään teipattujen papereiden muodossa – onhan noita seinämaalauksiakin meillä entisaikaan nähty!

Minäkin tykkäsin lapsena tehdä kaikkea käsilläni, puusta, paperista ja pahvista, paperinukkejakin tein itse minäkin sen lisäksi, että uskollisesti leikkasin Seura-lehdestä kaikki paperinuket talteen. Sittemmin kyseinen harrastus muuttui hiiren heilutteluksi – koin taitoni kovin puutteellisiksi, huomasin että saan photarilla aikaan kaikkea paljon helpommin kuin käsin 😛 Sen verran kunnostauduin eilen tällä taiteellisen käsityön saralla, että Halloweenin kunniaksi maalailin kasvoni parin kaverin kanssa illalla meidän ikiomissa Halloween-bileissä, minkä jälkeen lähdettiin maskit naamalla stadiin herättämään kummastusta mustissa vaatteissa ja valkoisissa kasvoissa.