Sankaruuden rajat

Tänään vasta sankari olenkin, kun kuumemittarin lukema alkoi 37:llä. Jostain syystä joskus kauan sitten siitä tuli sankaruuden mitta meillä, siis mutsin ja systerin kesken. Sanoinhan, kauan kauan sitten. Samalla saavutin sankaruuden muut rajat ja muutuin antisankariksi. Antisankariksi joka nukkui ensin 15 tuntia (okei, kävin minä siinä välissä aamupalalla) ja lojui sen jälkeen koko päivän sohvalla tehden testejä naamakirjassa, milloin ei torkkunut.

Ulkona oli hirveä tuuli, joten vaikka aurinko paistoikn, ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa, että olisi ollut lämmin mukava kevätpäivä. Sillä vähän lohduttauduin, kun satunnaisesti mietin, miten reippaat kunnon ihmiset kevätulkoilivat lastensa kanssa, kun taas meidän pesue lojui äitinsä tapaan sohvalla, puolestaan Tinttejä lukien.

Sen verran kunnostauduin buranan voimin, että suorastaan väänsin perunamuusin lounaaksi kaupan lihapullien kanssa. Vatsaystävällistä ruokaa, se kun on oireillut niin minulla kuin tosikoisellakin ja kait miehelläkin, tosin vähän eri kaliberissa kuin minulla. Minulla kun ei ole hyvä olo vieläkään. Ruoka enimmäkseen pysyy sisällä, mutta vatsa protestoi kaikesta, myös tyhjänä olosta. Tee siinä sitten vatsasi tyytyväiseksi!

Esikoinenkin yritti iltasella sanoa, että mahaan sattuu, mutta se meni hyvin nopeasti ohi. Esikoisen mahakivun syynä oli stressaaminen kaverin pyjamabileistä. Konsepti tuntui tytöstä niin oudolta, että oli varma, ettei sinne kukaan muu tule pyjamassa, joten ei olisi halunnut mennä ollenkaan välttääkseen dilemmansa: ottaako riski olla ainoa pyjamassa vai ainoa ilman? Lopulta ratkaistiin ongelma siten, että tytär lähti bileisiin normikuteissaan, pyjama mukana – kuten isänsä oli jo eilen ehdottanut. Ja hauskat oli bileet kuulemma, ja kaikki pyjamassa.

Nyt olen jo pyjamassa taas itsekin. Kolmatta iltaa peräkkäin menossa nukkumaan ennen puolta kymmentä. Uskomattoman voipuneeksi vetää, kun ei mahassa ole kaikki hyvin. On sillä sankaruudellakin rajansa, tai sitten en vain ole kovin sankarillinen 😉

Sankarieläimen sisko

Täytyy myöntää, että kun luin systerin blogista, kuinka tämä sankarieläin tanssii pitkin speksejä yskimisestä murtuneen kylkiluunsa kanssa, sen päälle, että sairasti pitkittyneen flunssan pitkittyneine kuumeiluineen ja kylkiluita murtavine yskineen, tunsin jo hieman huolta siskoni terveydestä (pään vai ruumiin, en ole ihan varma 😛 ) ja kestämisestä. Sairaudethan pitää levätä pois eikä tanssia itseään hautaan, eiks nii?
 
Mutta mitä tekeekään sankarieläimen sisko? Kun yöllä alkaa sellainen mahakipu, ettei saa nukutuksi juuri ollenkaan ja maha tyhjentyy yläkautta? Herää aamulla kelloon ja luulee vääntäytyvänsä töihin. Pesee hampaansa ja yrittää selviytyä suihkuun. Kunnes alkaa miettiä, josko suihkun voisi vaikka skipata – on vaikea seistä, kun joku on laittanut talon pyörimään ympärillä. Mutta silloinkin vielä miettii, että jos ne vaatteet laittaisi päälleen, jos vaikka autoon ei pyörtyisi, kun saa ainakin istua, jos selviäisi duuniin istumaan, asti, kai sitä istuallaan päivästä selviäisi? Ainoa vaan, että keho ei jaksa oikein tuottaa ääntä. Damn.
 
Ja niin sankarieläimen sisko tarttuu alistuneena kännykkäänsä ja soittaa esimiehelleen, joka ei vastaa. Soittaa toiselle, jolta voisi liietä apua, muttei tämäkään vastaa. Jolloin alkaa uudestaan pohtia, josko sittenkin siitä vielä selviäisi vaatteisiin ja duuniin istualleen. Pää uhkaa kuitenkin pimetä pelkästä seisomaan nousemisesta, joten puhelinta uudestaan käteen ja seuraava yritys. Onneksi puhelimen päässä on ihminen, joka tietää, että sankaruudesta ei ole apua, jos ei pysy pystyssä, ääntä ei lähde ja kaikki mikä menee alas, tulee myös ylös. Ja ottaa homman hoitoonsa.
 
Sankarieläimen sisko painuu siis lähes kontaten takaisin sänkyyn, peiton alle. Saa pian viestin, että sijaisuus on hoidossa – siis oikeasti, eihän sitä nyt voisi muutenkaan ottaa riskiä että tartuttaa muut, vaikka epäilys olisikin ruokamyrkytyksestä – soittaa pari puhelua vielä ja nukahtaa. Nukkuu loppujen lopuksi puolille päivin asti. Vääntäytyy syömään varovasti jotain, kun olo on nukkumisesta helpottunut. Istahtaa sohvalle tuijottamaan Moonlightingia silmät yhä puoliummessa. Ja käy päästämässä ylös pyrkivän jugurtin ulos.
 
Aamulla vielä luuli tuo sisko lähtevänsä töihin. Mutta päivällä ei meinaa jaksaa vääntäytyä kotona huoneesta toiseen, saati lähteä hakemaan kaupasta jotain vatsaystävällisempää syötävää. Tai lastaan hoidosta. Joten mies hakee lapsen hoidosta iltapäivällä ja tulee kotiin kaupan kautta, tuoden gefilus-mehukeittoa jälleen pari tuntia nukkuneelle sankarieläimen siskolle, jonka sisällä laiha omenamehu jo suostui pysymään. Mehukeittokaan ei pyristellyt enää ulos, joten iltaa kohti uskalsi jo syödä paahtoleivän ja mannapuuroa. Ja haaveilla MacFeastista. Mutta vain haaveilla.
 
Seuraavana aamuna sankarieläimen sisko herää uuteen päivään täysissä voimissa. Edellisen päivän heikotuksesta ei ole jälkeäkään. Sen verran varovasti aloittaa kuitenkin päivän, että syö ruisleivän kahvin alle, ettei sentään kahvia suoraan tyhjään mahaan mahataudin jälkeen – mutta kahvia on pakko saada, kukaan ei kestä toista päivää sellaista hedaria kuin edellisenä päivänä oli mahakivun lisäksi kärsinyt! Kuin olisi ollut megaluokan kankkunen. Not that I’d know… 😉
 
Kaikki menee ihan hyvin, sankarieläimen sisko on sankari itsekin ja vaikka vähän iltapäivällä kiertää vatsassa, ei se mitään. Se on vain ilmaa. Kotona sankari syö näkkileivän ja innostuupa syömään pari karkkiakin. Olo alkaa käydä huonoksi, mutta sankari uskottelee itselleen, että se on vain nälkää tuon parin päivän lähes-paaston jälkeen. Ja laittaa iltapalaksi mansikka-fruitiet. Vai frooshit? Tai mitä lie, pakastemansikoita ja maitoa blenderissä sekaisin kuitenkin. Ja saa sitten mahansakin taas uudestaan sekaisin. Frooshie haluaa pois. Ja sankari vajoaa sängynpohjalle jälleen.
 
Vain nukkuakseen taas yhden yön hyvin huonosti. Pyörii ja vääntelehtii. Käy yhden maissa tyhjentämässä jo tyhjän vatsansa. Pari kertaa uskoo jopa nukahtaneensa yöllä, sillä aamulla mieleen tulvii mustikuvia mitä kummallisimmista unista. Sellaisista, joita ei mieleltään terveiden ihmisten kuuluisi kai nähdäkään – mutta toisaalta, sankarisisko ei ole koskaan yrittänytkään väittää olevansa mieleltään terve 😉 Kellon soitua sankarieläimen sisko kääntää kylkeään ja nukkuu vielä. Vähän aikaa. Kunnes vääntäytyy pystyyn, syö yhden paahtoleivän huutavaan nälkäänsä ja laittautuu töihin.
 
Mies ja molemmat tyttäret yrittävät vakuuttaa sankarieläimen siskolle, että olisi parempi jäädä kotiin nukkumaan. Mutta kuka silloin istuisi töissä tämän pöydän ääressä? Naputtelisi tätä konetta? Joka oli töissä eikä kotona. Sankarieläimen sisko ilmoittaa ainakin hakevansa koneen himaan, jos ei muuta. Mutta tietää itsekin jäävänsä duuniin, vaikka onkin armottoman väsynyt ja vähän heikossa hapessa. On sitä pahemmistakin selvitty.
 
Kun vielä löytäisi jostain aivonsa, niin voisi tehdä vähän töitä. Jäivätkö ne ehkä kotiin, kun ei niitä näy duunissa?

Helsinkiä haikaillen

Tämä kevät, se on se aika vuodesta, jolloin kaikkein eniten aina haikailen takaisin kotikonnuille, tuonne peräti 30km päähän stadiin. Jolloin päähäni tupsahtelee ajatuksia siitä, miten mukava olisi asua sittenkin vaikka Muncassa tai Töölössä tai ihan suorastaan Ulliksessa tai Kaivarissa, meren äärellä yhtä kaikki, keskellä kauneinta vanhaa Helsinkiä. "Ahtaasti kerrostalossa," huomautti mies haikailuilleni. Niinkin ehkä. Mutta kauniissa vanhassa kerrostalossa, kauniissa vanhassa remontoidussa asunnossa.
 
Ei kerrostalo oikeasti ole mikään paha paikka asua! Minä kasvoin kerrostalossa. Ei me asuttu ahtaasti, siskollani ja minulla oli aina omat huoneetkin. Eikä meitä ahdistanut asfalttipiha, siinä oli hyvä painella tsygällä korttelirallia. Saman korttelin alueella asui varmaan parisenkymmentä muksua, ikähaarukka 5vuotta +/- 5vuotta. Siellä leikittiin kaikki sulassa sovussa, isommat katsoivat vähän pienempien perään. Aina oli kavereita, aina oli tekemistä pihalla. Ja kesällä kuuma asfaltti paljainden jalkojen alla tuntui luontevammalta kuin aamukasteinen nurmikko.
 
Ajeltiin tänään ennen anoppilaan menoa Hietsun ja Kaivarin kautta, katselemassa keväistä – joskin tänään kovin harmaata – Helsinkiä. Tuo tuttu merimaisema, nuo rannat käppyräisine puineen ja vanhoine koristeellisine kerrostaloineen huusivat minulle houkutustaan. Asua siinä, meren äärellä, kävely- tai spåramatkan päässä kaikesta (lue ydinkeskustasta 😉 ). Haikeus vaan tulvi sisääni, pakahduttaen melkein. Asuu siellä lapsiperheitäkin, ihan totta, voitaisiin mekin…! Mihin tarvitaan omaa pihaa, jos pihana on koko Kaivari! Tai Töölön tai Muncan rannat kaltseineen.
 
Meidän lasten lapsuus on niin toisenlainen kuin omani. Heillä on tässä oma piha – ja vieressä kulkee hiekkatie! Eilen opastin systeriä tänne, vaihteeksi 😉 ja kun kuulin sanovani puhelimeen, että ajavat yhtä tietä niin kauan kunnes se muuttuu hiekkatieksi, huokaisin ääneen: "…niin sitten näette meidän talon. Hitsi me asutaan böndellä!" Minkä jälkeen melkein saatiin miehen kanssa aikaiseksi riita siitä, riittääkö hiekkatie tarkoittamaan böndeä. Ehkei yksinään. Mutta ei siihen lehmiäkään tarvita. Tämä on böndeä stadilaisen silmin. Ja joskus vaan ikävöin kaupunkia. Ja joskus vaan toivon, että lapsistani kasvaisi stadilaisia eikä nurtsilaisia.
 
"Don’t get me wrong", sanoin miehelleni, kun noustiin anoppilassa autosta ja mies ihmetteli vaitonaisuuttani ja alakuloisuuttani. "Don’t get me wrong. Meillä on ihana koti paikassa, jossa on hyvä asua, ja mä olen siellä onnellinen. Meidän perheen on siellä hyvä olla. Muttei se tarkoita sitä, ettenkö joskus ikävöis takas stadiin. Se on mun sisälläni, osa sitä mitä oon. Vaikka asuisin missä."

Kuutamolla

Pääsiäistä mennään, lankalauantain välipäivä aluillaan. Torstaina oltiin miehen kanssa duunissa kimppakyydillä ja lähdettiin kotia kohti jo kolmen maissa. Liikenne oli niin kevyttä, iso osa normaali-ruuhkailijoista ilmeisesti jo aiheuttamassa ruuhkia ihan muihin osiin Suomea, että oltiin Klaukkalassa jo puoli neljän maissa. Piipahdettiin matkalla Cittarin kautta, hakemassa vähän ciabattaa ja nakkeja kiirastorstain illalliseksi, sitten tosikoinen päiväkodista ja kotiin.
 
Esikoinen oli vielä teillään kavereiden kanssa ulkona ja tosikoinenkin lähti potkuilemaan potkiksellaan, joten meillä oli hetken täysi rauha maassa. Vapaiden alkamisen kunniaksi pöräytin meille miehen kanssa pähkinäsuklaa-pirtelöt stracciatella-jäätelöstä, pähkinäkermalikööristä ja maidosta. Istuttiin olohuoneessa auringonpaisteessa pohdiskellen pihastrategiaa tälle keväälle ja tulevalle kesälle. Phase II odottaa hamaa tulevaisuutta…
 
Päivällisen jälkeen aloitettiin pääsiäisen suklaamuna-urakka. Meillä on niitä virpomispalkkioiksi ja tupareiksi saatuja isompia ja pienempiä suklaamunia ja muita karkkeja vaikka koko naapuruston tarpeiksi, joten niitä on nyt syöty vähän kerrassaan jälkkäreiksi. Silti niitä on luultavasti jäljellä vielä Juhannuksenakin 😀 Ja niitä pieniä leluja on kohta kaikkialla, pitää heitellä niitä pois yksi kerrallaan, leikkiä, että ne vain katoavat salaperäisesti 😉
 
Eilispäivä oltiin ihan himassa vaan. Miehen proidi tuli meille yhdentoista aikaan auttamaan miestä saunan paneloinnissa. Katon taisivat saada eilisen aikana tehtyä. Me tehtiin tyttöjen kanssa prinsessa-koruja (tai oikeammin vasta niitä helmiä ym. joita voisi tänään pujotella siimaan) tosikoisen synttärilahjaksi saamalla koruntekosetillä. Jossain vaiheessa päivää likat lähtivät naapurintytön kanssa ulos touhuamaan.
 
Yksi varmoista kevään tulon merkeistä on, että lapset alkavat taas viihtyä ulkona itsekseen, potkikset ja fillarit kaivetaan varastosta (tai jäästä, kuten on case fillareiden osalta meillä tällä haavaa – pyöräteline, jossa tsygät ovat talven viettäneet, sattuu olemaan juuri siinä kohti tonttia, johon aurinko pääsee vähiten paistamaan, joten melkein saa kaivaa pyörät jäästä rautakangella…) ja lapset hyppivät narua ja twistiä. Naapurin-äiti oli kuulemma kaivanut muistivarastoistaan ja netistä twisti-hyppysarjoja ja opettanut niitä noille tytöille.
 
Illemmalla eilen minä jämähdin tähän koneelleni, vaihteeksi, tekemään Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran webbi-sivujuttuja. Tai oikeastaan, ihan vielä en varsinaisia sivuja niinkään päivittänyt, niiden uusiminen on lähitulevaisuuden projekti kyllä, mutta laittelin seuralle blogia ja kuva-arkistoa sun muuta käyttöön, monipuolisempaa tiedonjakamista varten. Uppouduin puuhaan ja suunnitelmiini sen osalta niin täysin, että unohdin laittaa lapset nukkumaan 😀 Tajusin vasta puoli ysiltä, että tyttöjenhän olisi pitänyt jo olla pedissä. Muttei ajankulua ollut huomannut mieskään, saunanrakentamiseltaan.
 
Tyttöje mentyä viimein nukkumaan eilen, ja torstaina niinikään, lysähdin todella pitkästä aikaa television ääreen. Antenniahan meillä ei edelleenkään ole (ja olen alkanut olla sitä mieltä, ettei sitä oikeastaan tarvitsekaan), mutta dvd:iden katsominenhan onnistuu kyllä. Pari viikkoa sitten bongasin Anttilasta Moonlightingin (Konnankoukkuja kahdelle) dvd-boxeja pilkkahintaan. Minulla oli jo ennestään 3 ekaa tuotantokautta, pari viikkoa sitten ostin ne viimeiset, eli neljännen ja viidennen kauden. Niiden parissa olen nyt viimeiset pari iltaa viettänyt – kohta on 4. kausi katsottuna… Retroa kerrakseen, hauskaa sanailua, mainiota kepoista komediaa ja Cybil Shepherdin garderobi sarajassa on huisi 😀
 
Aivan ihanaa tämä lokoisa oleilu! Kun voi pelailla ja touhuta lasten kanssa kiireettä, lukea välillä vähän kirjaa, tehdä juttuja koneella, katsoa Moonlightingia yömyöhään, viettää aikaa kahdestaan miehen kanssa – ihmeesti pariin vaivaiseen vapaaseen on ehtinyt sisältyä vaikka sun mitä! Eikä olla vielä ihan puolivälissä näitä pääsiäisvapaita edes 🙂 Loppuajaksi on vähän ohjelmaakin joka päivälle, muttei se haittaa. Elo tuntuu mukavan rauhalliselta.

Homma hanskassa ja hanska…?

..nii, hitsi kun tietäskin missä se on!

Tänä aamuna sompailtiin täällä aamukiireessä taas koko perhe yhtaikaa. Oltiin kaikki lähdössä yhtaikaa, minä tosikoisen kanssa viemään lasta päiväkotiin ja itse siitä tietenkin töihin, mies esikoisen kanssa viemään lasta oikomistarkastukseen ja sieltä kouluun ja sitten itse töihin. Kaikilla oli hoppu, lapsia sai patistaa akuankkojen sun muiden haihatteluiden parista pesulle ja pukemaan. Ja samalla laittaa itsensä lähtövalmiiksi.

Illalla oli puhuttu, että tosikoisella on metsäretki, pitää aamulla laittaa eväät. Ja aamullakin vielä vaihdettiin aiheesta miehen kanssa sana tai kaksi, mies se minua asiasta muistutti. Mutta kun olin lapsen kanssa päiväkodin ovella, oliko meillä mukana metsäretkireppu ja eväät? Ei. Eipä tietenkään! Johan tämä kevät oli mennyt metsäretkien osalta aivan liian sujuvasti, tämä oli vasta ensimmäinen unohdus tänä vuonna – kolmas retki tänä vuonna 😉

Samalla tajusin myös, että vaikka olin juuri kotona kehottanut esikoista laittamaan taas toppatakin päälle ettei tule kylmä, en silti ollut ollenkaan katsonut, missä vaatteissa tosikoinen lähti – hänen kanssaan kun vängättiin kengistä. Niinpä päiväkodin ovella huomasin myös, ettei tyttärellä ollut ollenkaan tarpeeksi päällä, ohut puku ei yhden asteen lämpötilassa riitä. Pahus. Onneksi mies ehti heittää tytölle paksumman haalarin, ja ne metsäretkieväätkin, päiväkotiin esikoisen hammastarkastuksen jälkeen.

Tämä on taas niin tätä. Aamuisin silmät vetistää väsymyksestä ja muisti ihan yksinkertaisesti vaan pätkii. Jälleen pääni kapasiteetti on niin rajoillaan – väsymyksestä kai – ettei kaikki yksinkertaisesti pysy muistissa tai prosessoidu. Normaalit duuniin ja himaan liittyvät asiat eivät tuota pulmia, mutta kaikki extra – kuten sään viileneminen uudestaan tai metsäretki toisinaan tai muut poikkeamat – rekisteröityvät hitaasti eivätkä pysy mielessä. Homma on periaatteessa hanskassa. Hanska vaan on pahasti hukassa…