Aika on rahaa, sanotaan. Mutta entäpä jos rahalla saisikin lisää aikaa? Entä jos pientä maksua vastaan saisin pari tuntia lisää yöunta menettämättä silti ilta-aikaa? Entä jos voisin ostaa lisäpäiviä viikonloppuuni, jos normaali-kaksi-päivää tuntuu liian lyhyeltä? Entä jos voisin tarvittaessa ostaa muutaman lisätyötunnin lasten päiväkotipäivän siitä pitenemättä?

 

Miksi ihmeessä ihmisen elämä on nykyisin niin kiireistä, että tarvitaan lisäaikaa? Miksi minun elämäni on niin kiireistä, että aina tuntuu, ettei aikaa ole tarpeeksi? Työssä on aina kiire. Kotona on miljoona ja yksi pakollista asiaa tehtävänä. Työ ja kotityöt haittaavat vapaa-ajan viettoa. Niiltä ei jää riittävästi aikaa harrastaa, katsoa whoselineja tai jotain muuta hauskaa tai lukea – puhumattakaan siitä, että joskus pitäisi muistaa tsekata se päiväkodin tietokoneeseen yhä tarvittava äänikortin ajuri, joka mystisesti katosi.

 

Aamu alkaa ennen seitsemää, kun pitää herätä, kerätä lapset, viedä heidät hoitoon ja ehtiä töihin. Yhtä kiirettä koko aamu. Pitäisi herätä aikaisemmin, jotta ehtisi paremmin, mutta kukaan meistä ei jaksa. Pitäisi mennä nukkumaan aikaisemmin, jotta jaksaisi herätä aamulla aikaisemmin, mutta ketään meistä ei nukuta kovin aikaisin. Kiire siis alkaa heti heräämisestä.

 

Töissä, no, se tuli jo todettuakin, aina on kiire. Siellä vierähtää tunti toisensa perään eikä riitäkään. Yhtäkkiä huomaa, että kello on jo neljä, kiire lähteä hakemaan lapsia. Ja jos toinen onkin hakuvuorossa, yhtäkkiä huomaa, että kello on jo yli kuusi, kai sitä pitää lähteä kotiin, että ehtii vähän perhettäkin nähdä.

 

Kotona odottavat ne jo mainitut kotityöt, jotka usein tosin jäävät hunningolle prioriteettilistan pohjalle mukavampien asioiden viedessä ajan. Talon suunnittelemiseen tarvitaan myös aikaa. Olisi kiva ehtiä vaan levähtää joskus sohvalla, mutta aina on huono omatunto tekemättömistä töistä tai pakonomainen tarve tehdä jotain muuta. Koskahan viimeksi olisin joutunut miettimään mitä tekisin? Taisi olla esikoisen odotusajan lopulla. Silloin minulla oli liikaa aikaa.

 

Ilta hujahtaa liki puolille öin ennen kuin huomaakaan. Lasten nukkumaanmenon jälkeen vasta alkaa se oikea oma aika, jolloin voi katsoa vaikkapa sitä telkkaria tai tehdä kotisivuja tai laittaa valokuvia tai lukea tai… lista on loputon. Ja se yö. Se on aivan liian lyhyt. Aamulla kun kello soi, tuntuu kuin olisi vasta nukahtanut.

 

Luulen tosin, että jos aikaa voisi ostaa, olisin todellisessa vararikossa kaiken rahan mennessä vain lisäaikaan. Ehkäpä aikapula on sittenkin parempi kuin rahapula. – Hups, pitää lähteä hakemaan niitä lapsia!

Sometimes I just feel like I’m in way over my head. I mean, I should know things no one has taught me. I should know things just because I know some other stuff. I should learn things I barely understand. I’m very much on the edge of my understanding.

 

I’m trying to learn, though. I scan the net for articles. I read the articles. I’m waiting for the real thing, the proper software versions, to be available for me, to play with them. I think I need a lab though. I think I can’t even begin to explore the possibilities I need to explore on my own laptop, in the real environment.

 

I do have the beta on my virtual machine. But it needs too much memory. Just like my head is lacking the needed ram, my laptop is still lacking ram. I can’t even start the vm up anymore! I’m sort of stuck. And then people expect me to know all kinds of things. Yeah, I can say we’re over my head, but my boss says, learn. Because it’s my job to learn.

 

But there’s so much! It’s so complicated and so huge! I can’t contemplate it all! My poor brain can’t get a grip of the whole of it and then I’m totally overwhelmed. And my eyes are like saucers and I don’t even know where to begin. And then I get paralyzed. I don’t know what to do. It’s all too much and so I surf away. I avert. And hope to die 😉

 

No, not really 😀 But I have this irrational thought that if I just ignore it long enough, it will go away. Of course it won’t, mind you, so the closer the time comes, the deeper I am in poo. If I don’t get a grip. I need to get a grip.

 

But I teach users!!! I teach users! And this is going way beyond that. To teaching developers. I don’t know enough about all the technology and the server stuff and asp.net and all such. I feel incapable. And yet, it’s what I’m expected to do now. To learn. To do.

 

Maybe I’ll be more okay on thursday when I get to fool around with the software. But right now, I’m overwhelmed to the point of being paralyzed.

Minun ja mieheni tarina on tavallaan sellainen fairytale come true.

 

Olin 14 kun tapasimme, mieheni parikymppinen "armeijapoika". Ihastuin oikopäätä siihen ujoon ja hiljaiseen mutta niin hyvännäköiseen miehenalkuun harmaissa. Otin saman tien missiokseni tutustua häneen paremmin, saada hänet juttelemaan. Pyrkimykseni oli tervetullut ja myöhemmin hän kertoikin ihastuneensa varsin heti minuun, eloisaan ja puheliaaseen, hänen täydelliseen vastakohtaansa.

 

Meillä oli kuitenkin iso ikäero ja jos ei se ollut vielä tarpeeksi, toi kapuloita rattaisiimme myös se, että nuorisotoiminnassa, jossa olimme molemmat mukana, minä olin niitä "nuoria" ja mieheni oli yksi ohjaajista. Relationship born to fail?

 

Mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa? Olin aivan varma, ettei joku parikymppinen oikeasti vilkaisekaan sellaista teiniä kuin minä. Yritin tukahduttaa tunteeni, mutta eihän se onnistunut. Onneksi. Ja onneksi olin väärässä myös oletuksessani. Joten pari vuotta siinä hujahti meidän kiertäessä toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa. Aina oli essut mukana, kuljimme paljon nelistään, minä ja paras kaverini sekä mies ja hänen paras kaverinsa.

 

Olin kuudentoista, kun aloimme viimein seurustella. Alusta saakka kumpikin tiesimme – ja jopa siitä puhuimme – että ihan tosissamme ollaan. Kihloihin menimme silleen virallisesti vasta täyttäessäni 18, mutta tavallaan se oli enää ilmoitus muulle maailmalle. Vuotta myöhemmin oli häät, ollessani vain 19 vanha. Aivan lapsi vielä. Mutta niin valmis naimisiin, kuin nyt ihminen ikinä on.

 

Siitä on aikaa kohta 13 vuotta. Siitä kun aloimme seurustella, on aikaa 15 vuotta. Siitä kun tapasimme, on aikaa 17 vuotta. Muistan ensimmäiset avioliittovuodet, kun elimme täyttä symbioosivaihetta. Jokainen yö erossa oli täyttä tuskaa. Aina oli toista ikävä – mekin tehtiin töitä varsin ahkerina ja minä opiskelinkin samalla (tai toisinpäin 😉 ). Ymmärrän niin hyvin siskoni tuskan tällä hetkellä!

 

Vaikka suhteemme on jo kohtalaisen vanha ja siitä on jo tuota jälkikasvuakin siunaantunut, olemme yhä rakastuneita. Jos mies on poissa yötä, sänky tuntuu kovin tyhjältä ja sydänalassa tuntuu sellainen terveellinen ikävä, josta tietää että yhä rakastaa. Ei se ikävä enää raasta, mutta se on. Ja yhä saatamme get caught in the moment, jossain sopivassa tai sopimattomassa hetkessä, yhden vaivaisen kosketuksen ansiosta. Toistaiseksi ei olla (varsinaisesti) jääty rysän päältä kiinni kertaakaan 😉

 

Olkoon siis arki sinänsä mitä on, raadollista ja kaikkee, minä uskon yhä, että eräänä päivänä (toivottavasti hyvin pitkän ajan päästä) voin todella sanoa, että we lived happily ever after. Aika kultaa ne ruusunpiikit, jotka jalkoihin tässä arjen tanssissa tulee. Kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle. On vahvasti plussan puolella koko ajan 🙂

Nyt ärsyttää. Taivaalta tupruttaa lunta, kadut näyttävät olevan yhtä mössöä ja arviot parin päivän kurssistakin menivät sinne kolmosen puolelle.

 

Minusta kaikki oli ihan ok. Kaipa ne kolmoset oli just sitä, että kaikki oli vain ok. Ei hyvin, muttei huonostikaan. Kaiken kun pitäisi olla enemmän kuin ok, pitäisi olla hyvin, pitäisi olla hienosti, pitäisi loistaa erinoimaisuutta. Tällä kertaa niin ei vaan ollut. En loistanut minä, muttei loistanut kyllä tekniikkakaan. Tällä kertaa Oddit olivat minua vastaan…

 

Ja sitten on tota luntakin. Onhan se jo täälläkin monesti tullut todettua, että inhoan sitä. Sitä voisi periaatteessa minun puolestani sataa kaikkialle muualle paitsi autojen ja teiden päälle. Ja samalla pitäisi olla mielellään yli 20 astetta lämmintä 😛

 

Lasten kannalta se, että se talvi viimein tuli, on tietenkin ihan jees juttu. Pääsevät luistelemaan ja hiihtämään, on sitä jo odotettukin! Esikoinenkin sai viimein eilen uudet luistimet ja suksipaketin. Kyllä nyt kelpaa. Oli tytär niin polleena, kun kerrottiin, ettei kellään meidän perheessä ole ennen ollut niin hienoja välineitä. Kas kun ei ne välineet silloin meidän nuoruudessa olleet ihan niin hienoja kuin nykyisin 😉

 

Ainoa vaan, että jonkun pitäisi vielä viedä niitä lapsia sinne luistelemaan ja hiihtämään. Käyväthän ne päiväkodistakin käsin, mutta tytöt haluaisivat tietenkin harrastaa talviurheilua viikonloppuisinkin. Eikä meillä ole miehen kanssa sen paremmin suksia kuin luistimiakaan – eikä oikeastaan liiemmin hinkua tuonne lumeen ja kylmään (jaa no, minulla ainakaan).

 

Onneksi minulla on tänään vielä jotain mukavaakin odotettavissa. Ehkäpä lumet ja kolmoset unohtuvat, kun vietän iltaa siskon kanssa. Se on aina mukavaa 🙂

Olen jo monta vuotta tyytynyt vain osaani. Katsonut vain region kakkoselle koodattuja dvd:itä dvd-soittimellamme telkkarista ja jenkkiregionin dvd:itä koneeltani sen verran kuin olen jaksanut. Koneelta on vaan niin ankeeta katsoa, pieneltä näytöltä, huonolla äänentoistolla. Kyllähän tästä joku WLIIA improkomedia menee, mutta että tästä katselisi jotain ihania musikaaleja tai pitkiä elokuvia? I don’t think so.

 

Eilen duunissa aiheesta tuli taas juttua, kun etsiskelin netistä niitä Gene Kellyn ihania musikaaleja – löytääkseni niitäkin vain region ykköselle. Tai no, on niitä muutama eurooppaankin tuotu, mutta ne minulla jo on. Duunikaveri sanoi, että kyllä melkeinpä jokaisen dvd-soittimen saa hakkeroitua koodivapaaksi, jos vaan löytää oikean hackin.

 

Joten tuumasta toimeen ja etsimään hackia netistä. Ja löysinkin. Testasin. Ei toiminut. Irrotin toisen ohjeen mukaisesti soittimesta scartin ja kokeilin uudestaan. Ei toiminut. Kiukku alkoi nousta ja päässä kihistä. Mutta googletin vähän lisää.

 

Löysin lopulta ohjeen, jossa oli toinenkin (tai oikeammin kolmaskin, mutta kun se muualtakin löytynyt kakkosvaihtoehto ei tekisi laitetta regionivapaaksi, vaan sitä koodia pitäisi vaihtaa joka kerta manuaalisesti, ei jaksa) ohje. Kokeilin sitä. Ainoa vaan, että ohje loppui niin sanotusti kesken. Eli ohjeen mukaisesti painoin stand by -tilassa title ja sitten clear ja sitten power. Ja pääsinkin jonnekin. Mutta sen jälkeen olin on my own.

 

Pääsin siis laitteen sisuksiin eli asetuksiin, eli sinne minne kukaan tavallinen kuolevainen ei yleensä dvd-soittimen kanssa mene, eli laitteen biosiin, tai mikä se ikinä onkaan noilla laitteilla, mutta se vastaava hardwaren säätöpaikka enivei. Pienellä kokeilulla ja etsiskelyllä löysin paikan, josta sitä regionia pääsi säätämään. Hip hip hurray. NOT!!! Nimittäin tuo meidän laite on kovakoodattu vain regioneille 2-5. Sitä ei siis saa vaihdettua edes ykköseksi vaikka menisi ytimeen asti! Saati region-vapaaksi.

 

Siis niin niin niin sairaan epäreilua!!! Ja kaikki vain elokuvantekijöiden ahneudesta johtuvaa. Regionit keksittiin, ettei euroopassa leviäisi leffojen dvd-versiot ennen kuin elokuva on teatterissa asti. Mutta tänä globaalina aikakautena se on silkkaa ihmisten kiusaamista. Etenkin kun se amerikan ihmemaa on täynnä kaikkia kivoja elokuvia, joita ei kukaan koskaan tuo eurooppaan, joten niitä ei koskaan voi saada reg2 versiona. Miksei edes niitä vanhoja elokuvia jostain tuolta viime vuostuhannelta voisi tuottaa aluevapaina? Kukaan ei kärsisi siitä.