Luokassa oli hiljaista. Kuului vain ilmastoinnin ja koneiden tasainen hurina. Istuin opettajan pöydän takana, puhuin ja näytin kurssilaisille jotain koneelta. Yhtäkkiä, kesken lauseeni, kuului jostain hirveä rysähdys. Pomppasin ilmaan ja suojauduin näytön taakse. Kunnon "ducking". Ja saman tien purskahdin nauruun – samoin kuin kurssilaiset, joiden näköpiiristä olin yhtäkkiä kadonnut.

 

Olen aina ollut kamalan herkkä säikähtämään. Joskus ollessani nuori, mutsi sai kicksejä siitä, että se hiippaili kylppärin oviaukkoon minun pestessäni hampaita ja hipihiljaa vain katsoi minua ovenraosta, kunnes huomasin hänet ja säikähdin. Ei ollut yksi kerta, kun löysin itseni lattialta sen jälkeen – polveni vain pettivät alta.

 

En tiedä johtuuko se nopeasta reaktioajastani, siitä, ettei järki ehdi mukaan kun jo vaisto reagoi yllätykseen. Vai johtuuko se siitä, että uppoudun monesti niin täysin siihen mitä teen, että mikä tahansa ulkopuolinen pääsee yllättämään minut helposti. Nimittäin minun säikäyttämisekseni riittää ihan sekin, että teen tässä koneellani töitä ja joku hipsii riittävän äänettömästi moikkaamaan. Pomppaan puoli metriä ilmaan (paitsi että pöytä pysäyttää pompun alkuunsa).

 

Se hassu puoli tässä on jälleen se, että toisaalta olen hyvin alert ihminen. Eli jos en päästä itseäni vajoamaan ajatuksiini tai työhöni, huomaan ja huomioin kaiken ympärilläni. Ei minua silloin yllätetä! Mutta heti jos annan itseni upota, olen helppo saalis. Ja uppoan aika helposti.

 

Pimeässä olen aina helppo saalis. En minä enää sitä pelkää, joskus pelkäsinkin. Vielä päälle kymmenen vanhana jos jouduin olemaan yksin kotona pimeällä, laitoin aina himassa kaikki valot päälle, korvalappustereot korville (etten kuulisi mitään kummallisia ääniä 😉 ) ja vaelsin ympäri kämppää tarkistamassa, että kaikki on hyvin joka paikassa. Kyllä minä sen tiesin, ettei siellä mitään ollut, mutta järjellä ei vaan ollut paljon tekemistä asian kanssa. Pelot ovat irrationaalisia.

 

Niin siis enää en pelkää pimeää. Mutta silti olen pimeässä aina hyvin hyvin varuillani. Ja varmaan juuri siksi, että pelkään koko ajan yllätystä, säikähdän 100% varmasti, jos minut yllätetään.

 

Minkäs sille mahtaa, säikky mikä säikky 😉

I’ve always been a daydreamer. I’ve dated Tom Cruise and David Duchovni, Colin Firth and Richard E. Grant. I think even Bruce Willis – before he lost his hair 😉 Now a certain Ryan Stiles has made his debut in my daydreams, if you know what I mean. I suppose this is a confession one should never make, but I’m counting on you forgetting it after asking "who the — is Ryan Stiles?".

 

My sister gave me a dvd with the 5th season of Whose Line Is It Anyway? for Christmas present (oh, oops, we didn’t give each other Christmas presents last year, me, my sister and my mother – but my sister gave it to me on Christmas anyway, just, um, as a, well, you know. gift.). Be as it may, I’ve been watching episodes of Whose Line for a week now and am totally addicted.

 

Whose Line is this American (well, actually, originally British) tv gameshow where everything is made up and the points don’t matter. Thats right, the points are like Ryan Stiles in my daydreams – they just don’t matter. It’s like improvisation comedy. There are always four actors in the show. Three are always the same and the fourth one changes from episode to episode. Every ones in a while there is a special guest on board, someone like, hmm, miss America, David Hasselhof or this weirdo Richard Simmons.

 

And the show is absolutely hilarious! The actors are witty and funny and throw themselves completely to the show. They laugh at themselves and at each other. They seem to be very comfortable with each other and play good together. And the show has a healthy amount of self-mockery and that’s one thing that makes it such fun. And it is amazing how they make up songs and story plots as they go about the different games.

 

Anyway, Ryan Stiles is one of the regulars on the show. He’s the funniest and the nicest and the most attractive one, at least I think so. I mean, I always go for the nice guys 😀

 

But now I’m out of Whose Lines until I get more from my sis. And I’m all out of books to read and movies to watch. So I have to make up something else to entertain me. And that’s when I make up my own stories. I don’t write them down, oh no! My daydreams are my made-up-romantic-dramas, all in my head. And, for the fun of it, they are often starred by good looking actors and – of course – me myself and I. My private entertainment.

 

[Ah, this was pretty embarassing, really. But don’t no one say that I should only daydream of my own husband! What’s the fun in that? Besides, there’s no need anyway, ’cause he’s the real thing in my life.]

Käytiin tänään vähän ostoksilla. Aika kalliit ostokset tällä kertaa, mutta elämähän on. Kotiin asti tuli vain muutama hassu paperi. Mutta se varsinainen ostos onkin tuolla parin kilometrin päässä, eikä niinkään liikuteltavissa. Nyt me omistetaan noin tuhat neliötä maata. Nyt se on viimeistään ihan totta, tämä meidän projekti.

 

Meidän tontilla on liki parikymmentä tukkipuuta. Isoja kuusia lähinnä. Meidän tontti on pikkuisen rinnettä, mutta talo ei silti ole mikään rinnetalo vaan ihan rehellinen yksikerroksinen talo siitä tulee. Se meidän unelma. Se 165 neliöä. Nyt vaan pitää päättää, kuka toimittaa meille sen talopaketin. Ja pitäisi päättää minkä väriset tiilet tulee ulkoseinään, jotta saadaan rakennuslupa haettua. Ja pitää teettää pihasuunnitelma, jotta tiedetään, olisiko pihassa puita, jotka kannattaisi jättää. Ja loput puut pitäisi kaadattaa. Ja pitäisi suunnitella keittiö ja kylpyhuoneet, jotta voidaan teettää sähkö- ja vesisuunnitelmat. Ja… ja… ja… ja… miljoona asiaa.

 

On tässä hommaa. Eipä olisi osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea pitää suunnitella ja ottaa huomioon. Ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta on se silti hienoakin. Nyt me todellakin saadaan juuri sellainen talo kuin me halutaan. Ja saadaan se oma pikkuisen nykyistä isompi piha.  

 

En ihan oikeasti vielä pari-kolme vuotta sitten olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että vuonna 2007 me asutaan Nurmijärvellä, omistetaan tontti ja rakennetaan talo. Olen aina ollut niin stadilainen ja sitä mieltä, että kerrostalossa on ihan hyvä asua ja aikuiseksi minäkin asfalttipihalla kasvoin, miksei siis lapsenikin. Ja nyt olen täpinöissäni tontista. Ja talosta. Niin se elämä muuttuu.

 

Joten pitihän tätä juhliakin, tätä tuoretta tonttikauppaa! Ostettiin herkkujätskejä ja karkkeja ja kastikkeita ja kermavaahtoa ja tehtiin kaikille kotona oikein herkkujäätelöannokset, jokaiselle oman maun mukaan. Eipä sellaisia annoksi saa missään kahvilassa! Naminami 🙂 Ja nyt on maha täynnä herkkua ja olo jotenkin mukava.

 

Meillä on nyt oma tontti. Ohhoh 🙂

Vein tänään lapset hoitoon vähän myöhään, oli vähän hidas aamu, vaihteeksi. Päiväkodissa oli juuri aamupala alkanut ja toisin kuin eilen, jolloin nenään leijaili ihana paahtoleivän tuoksu, tänään siellä oli aamupalaksi ruispuuroa. Ruispuuroa ilman mitään. Ok, voisilmä ja maitokin olisi ollut mahdollista, mutta näytti kovasti siltä, että ei se puuro niidenkään tokkeiden kera oikein lapsille (siis kellekään lapsille) maistunut. Sen verran hintsuja annoksia ottivat.

 

Omista tyttäristäni nuorempi meni kyllä latomaan puuroa lautaselleen, hänelle puurot pääsääntöisesti maistuvat (päiväkodissa). Isompi nyhjäsi minussa kiinni ja katseli minua anelevin silmin. Äiti, sano, ettei mun tarvii syödä puuroa! Minä en halunnut alkaa jaella erioikeuksia, joten sanoin, että siitä asiasta hänen on keskusteltava hoitajien kanssa. Lopulta esikoinen jäi eteiseen istumaan – meni tai sitten ei sinne puurolle lähdettyäni.

 

Kyllä täytyy sanoa, että sympatiani olivat tyttäreni puolella. En minäkään sitä puuroa olisi syönyt. Aikoinaan äitini yritti saada minut syömään puuroa (koska oli sanottu, että lasten pitäisi syödä puuroa), mutta luovutti, kun kakoin ja kakoin ja lopulta oksensin sen pihalle. Olin silloin hyvin pieni, joten oikeasti meillä ei koskaan ollut puuropakkoa. Tai siis, meillä ei koskaan ollut puuroa. Ja siskolleni äitini taisteli puurovapauden päiväkodissakin.

 

Minäkin syötin lapsilleni puuroa heidän ollessaan vauva, sen aikaa kun se heille maistui ja siinä muodossa kuin se heille maistui. Esikoinen veteli Tutteli-puuroja purkista ja tosikoinen Bonan/Semperin jauheesta tehtyjä sileitä puuroja. Kumpikin lopetti niiden syömisen joskus reilun vuoden vanhana, kun oli hampaita riittävästi leivän ja murojen syömiseen. Sen koommin ei meillä ole puuroja nähty (paitsi joskus manna, suklismanna ja jouluna riisi – ne maistuu meilläkin). Hoitopaikkojen puuron syöttämiseen en ole puuttunut sen ihmeemmin; ei siellä nykyisin ihmeemmin pakoteta mitään syömään muutenkaan.

 

Sinänsä olen aina ihmetellyt tätä suomalaista puurohulluutta muutenkin. Toiset syövät puuroa lounaaksi töissä, joko elovenan pussipuuroa tai sitten jotkut työpaikkaruokalat suorastaan tarjoavat puurovaihtoehdon! Kaikkialla paasataan puuron terveellisyydestä ja miten puuroa pitäisi syödä aamuin illoin. Miksi ihmeessä?

 

Puuro on parhaimmillaankin mautonta. Ja limaista ja… bblllh. Ja täynnä niitä lihottavia hiilihydraatteja. Ok, terveellisiä kuituja toki löytyy. Mutta ei puuro pidä nälkääkään kovin kauan, huolimatta siitä mitä väitetään. Tämä on empiirinen tutkimustulos 😉 Mikä siitä muka tekee niin hyvän aamupalan? Mikä siitä muka tekee paremman aamupalan kuin vaikka leipä ja jugurtti tai murot?

 

Sanonpa vaan. Raha. Puuro on halpaa. Puuro on jäänne pula-ajalta. Syököön vaan puuroa ken tykkää, ei se minun asiani tietenkään ole. Kunhan ymmärretään, ettei se ole mikään autuaaksi tekevä asia.

 

EI pakkopuurolle!

Joulun alla sain uuden hienon kännykän. Ja samaan syssyyn sellaisen kivan Nokian pehmeäsankaisen bluetooth handsfreen. Ajattelin – työkaverin hehkutuksen perusteella – että sain näin viimeinkin kuulolaitteen, joka sopii minunkin kummalliseen korvaani.

 

Nimittäin tähän asti minulla on aina ollut niiden kanssa ongelmia. Oikeastaan kaikkien kuulokkeiden kanssa. Jopa meidän pehmoiset tilavat ja periaatteessa mukavat telkunkatselukuulokkeet alkavat aina jossain vaiheessa sattua korviin. Puhumattakaan sitten niistä perinteisistä "korvalappustereo-kuulokkeista" tai kamalista nappikuulokkeista.

 

Tähän asti siis minulla on ollut kännykän kaverina langallinen kuuloke. Aika pitkään sellainen nappiversio, joka oli korvassa oikeastaan melko ok, jos siinä ei ollut sitä pehmikettä. Kai korvani vain on ahdas, kun sen pehmusteen kanssa se nappi ei mahtunut sinne… Mutta kyllä se nappi silti aina vähän sattui. Sitten ostin sellaisen sauvamaisen (langallisen) kuulokkeen, jonka sauva meni korvan taa. Ihan ok, mutta kun se painoi korvaani.

 

Nyt on sitten se pehmeäsankainen kuuloke. Ja onhan se ihan ok. Kunhan vaan on korvalla ok. En nimittäin koskaan meinaa saada sitä millään hyvin siihen korvaani. Joko se hölskyy tai sitten se rusentaa korvalehteni. On se vaikeeta.

 

Oma lukunsa asiassa on sitten tietysti sekin, etten oikeastaan kovin hyvin, ainakaan kovin pitkiä aikoja, voi kuunnella kuulokkeilla kapeiden korvakäytävieni takia, kai. Korviini tuntuu syntyvän painetta tai jotain. Niinkuin jos ääni yhtään kiertää, se saapuu korvaani aiheuttaen sisäkorvaani kamalaa särinää. Joten sen lisäksi, että kuuloke sattuu korvalehteeni, sattuu myös tärykalvoani tai korvakäytävää tai ties mitä vasaraa, nuijaa, alasinta tai muuta korvan sisäosaa.

 

Minulla on varmaan vaan kummalliset korvat. Ulkopuolelta liian pienet, sisäpuolelta liian ahtaat. Vai olisiko vika kuulokkeissa? Mutta kun kaikki muutkin kykenee käyttämään niitä! On se niin väärin.