…on such a winter’s day…

 

Jos yhden kysymyksen saisin esittää ennen minua eläneille, ei olisi vaikea keksiä, keneltä kysyisin ja mitä. Menisin kauas taaksepäin, aikaan jolloin ensimmäiset alkukantaista suomea pamlanneet ilmeisen kajahtaneet metsäläiset päättivät jäädä asumaan tämän arktisen maan kamaralle sen sijaan että olisivat noudattaneet sukulaistensa esimerkkiä ja taivaltaneet vähän etelämmäs bunkkaamaan. Pahuksen laiskamadot!

 

Niin ja kysyisin siis, MITÄ VITSIÄ niiden päässä oikein liikkui, että ne menivät ja rakensivat majansa – tai kaivoivat maakuoppansa tai whatever – tähän kylmään maailmankolkkaan. Koska jos ilmasto on kuitenkin lämmennyt koko ajan, kuinka kamalan kylmiä on talvet mahtaneetkaan olla siihen aikaan kun ne turkiksiin kääriytyneet valopäät päättivät tänne jäädä?!

 

Onkohan meiltä nyt jäänyt historiasta puuttumaan pala, joka kertoisi, että oikeasti ensimmäiset suomalaiset metsäläiset karkotettiin kotikylästään ja rangaistukseksi jostain hirvittävästä rikoksesta heidät pakotettiin asumaan kylmimmässä mahdollisessa paikassa (jos ei lasketa Siperiaa, thank God en syntynyt sinne!) mitä tunnettu maailma päällään kantoi.

 

Meinaan vaan, että kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ei kyllä mitenkään voi vapaaehtoisesti oikein asettua asumaan tällaiseen pakastimeen! Tai sitten heiltä on vaan siinä pakkasessa puhti loppunut ja ovat viettäneet syväjäässä muutaman kuukauden, kunnes se lämpöinen kesäaurinko on sulattanut heidät ja talven kylmyyden unohtaneena ovat asettuneet aloilleen.

 

Kuka siitä tietää nii. Mutta kyllä minun ajatukseni kääntyvät jonnekin tuonne lämpimän suuntaan, kun aamulla herään ja sisälläkin on vain 18 astetta lämmintä vaikka koko yön on lämmitys ollut päällä. Kun lähden töihin jähmeällä (tolpassa olleella) autolla, joka ei näillä pakkasilla ehdi lämmetä edes siihen mennessä kun olen perillä töissä. Kun autosta ulos astuessa lyö kylmä viima poskille ja pakkanen nipistelee nenän päätä.

 

Mitä ihmettä MINUN päässäni liikkuu, kun yhä olen täällä? Miksen vain pakkaa perhettäni ja muuta vaikka sinne Californiaan (ainii, se onkin suomeksi koolla) tai johonkin muuhun lämpimään paikkaan? Huokaus. Minusta ei vaan ole siihen. Lähtemään tuntemattomaan. Joten täällähän palellun, esi-isieni armoilla. Kiitti kaks!

Työaikani on normaalisti se perinteinen kasista neljään, maanantainasta perjantaihin. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, yleensä noin puoli ysistä puoli viiteen. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, toimistopäivinäni minulla on tuostakin liukumavaraa sen verran kuin tarvitsen, joten menee useimmiten lähemmäs ysiä, ennen kuin olen töissä.

 

Niin tai näin, työaikani on periaatteessa säännöllinen 7,5 tuntia plus puolen tunnin safkis. Paitsi että kurssipäivinä safkis on tunnin, mutta tavallaan osa työaikaa, koska syön asiakkaan kanssa. Ja toimistopäivinä safkis on venyvä käsite. Joskus istutaan pitkää lounasta työkavereiden kanssa, joskus syön hätäisesti jotain koneeni ääressä.

 

Niin tai näin, normaalisti työaikani kulkee suht vakioiduissa aikaraameissa, jos ei lasketa sitä, että sitten vielä monesti iltaisin hoitelen meilejä sun muuta pientä kotoa käsin. Nimittäin, jos se menee kategoriaan pientä, en sitä itsekään laske. Nimittäin meillä ei ole mitään virallista työaikaseurantaa vaan lasken työaikani itse.

 

Normaali, sanotaan nyt sitten kasista neljään työrytmini on viimeksi kuluneella viikolla venynyt ja paukkunut. On työni satunnaisesti ennenkin ollut hektistä, mutta tämä päätöksessä oleva viikko on ollut varmaan työhistoriani kiireisin. Ensinnäkin jokainen toimistopäivä on täynnä töitä dedlainien painaessa päälle – kaikki helmikuun puoliväliin mennessä.

 

Tiistain vietin Kuopiossa, lensin aamulla sinne, illalla takaisin. Keskiviikkoillan vietin Kampin Narinkkatorilla Microsoftin Vistan ja Officen julkistamistapahtumassa, samoin kuin vielä koko lauantaipäivän. Lauantaina lisäviritystä elämään toi "esiintyminen" kyseisessä tapahtumassa, yhdessä tilaisuutta juontaneen Arttu Harkin kanssa. Heh, sananen sinne, toinen tänne, ei mikään ihmeellinen juttu, mutta ihan hauska. Muutoin lauantai siellä "teltassa" oli kyllä hurja. Koko päivän riitti ihmisiä, joille demota uutta Officea ja lisämausteena ärsyttäviä nörttipoitsuja, jotka tulivat sinne vain viisastelemaan. *groan*

 

Torstaina pyörittelin sitä ahdistusta aiheuttanutta aihepiiriä ja ahdistuin lisää, kunnes yksinkertaisesti totesin, ettei siitä näillä eväillä mitään tule ja sain heitettyä pallon toisaalle. Mutta eipä asia aivan haudattukaan ole – minulla on loistava pomo, joka luottaa älyyni (ehkä enemmän kuin minä itse 😉 ) ja niinpä saatan saada siitä itselleni opiskeluprojektin, jonka myötä saan osaamistani laajennettua huikealla tavalla. Mahtava haaste joka sai hymyn kasvoilleni koko perjantai-iltapäiväksi – jahka olin ensin toipunut sen tuomasta shokista 😛

 

Aikamoinen viikko siis. Alkava viikko näyttääkin taas jo paljon normaalimmalta. Mutta elämä on silti mukavasti täynnä haastetta. Jopa ilman tuota opiskeluproggista.

Aika on rahaa, sanotaan. Mutta entäpä jos rahalla saisikin lisää aikaa? Entä jos pientä maksua vastaan saisin pari tuntia lisää yöunta menettämättä silti ilta-aikaa? Entä jos voisin ostaa lisäpäiviä viikonloppuuni, jos normaali-kaksi-päivää tuntuu liian lyhyeltä? Entä jos voisin tarvittaessa ostaa muutaman lisätyötunnin lasten päiväkotipäivän siitä pitenemättä?

 

Miksi ihmeessä ihmisen elämä on nykyisin niin kiireistä, että tarvitaan lisäaikaa? Miksi minun elämäni on niin kiireistä, että aina tuntuu, ettei aikaa ole tarpeeksi? Työssä on aina kiire. Kotona on miljoona ja yksi pakollista asiaa tehtävänä. Työ ja kotityöt haittaavat vapaa-ajan viettoa. Niiltä ei jää riittävästi aikaa harrastaa, katsoa whoselineja tai jotain muuta hauskaa tai lukea – puhumattakaan siitä, että joskus pitäisi muistaa tsekata se päiväkodin tietokoneeseen yhä tarvittava äänikortin ajuri, joka mystisesti katosi.

 

Aamu alkaa ennen seitsemää, kun pitää herätä, kerätä lapset, viedä heidät hoitoon ja ehtiä töihin. Yhtä kiirettä koko aamu. Pitäisi herätä aikaisemmin, jotta ehtisi paremmin, mutta kukaan meistä ei jaksa. Pitäisi mennä nukkumaan aikaisemmin, jotta jaksaisi herätä aamulla aikaisemmin, mutta ketään meistä ei nukuta kovin aikaisin. Kiire siis alkaa heti heräämisestä.

 

Töissä, no, se tuli jo todettuakin, aina on kiire. Siellä vierähtää tunti toisensa perään eikä riitäkään. Yhtäkkiä huomaa, että kello on jo neljä, kiire lähteä hakemaan lapsia. Ja jos toinen onkin hakuvuorossa, yhtäkkiä huomaa, että kello on jo yli kuusi, kai sitä pitää lähteä kotiin, että ehtii vähän perhettäkin nähdä.

 

Kotona odottavat ne jo mainitut kotityöt, jotka usein tosin jäävät hunningolle prioriteettilistan pohjalle mukavampien asioiden viedessä ajan. Talon suunnittelemiseen tarvitaan myös aikaa. Olisi kiva ehtiä vaan levähtää joskus sohvalla, mutta aina on huono omatunto tekemättömistä töistä tai pakonomainen tarve tehdä jotain muuta. Koskahan viimeksi olisin joutunut miettimään mitä tekisin? Taisi olla esikoisen odotusajan lopulla. Silloin minulla oli liikaa aikaa.

 

Ilta hujahtaa liki puolille öin ennen kuin huomaakaan. Lasten nukkumaanmenon jälkeen vasta alkaa se oikea oma aika, jolloin voi katsoa vaikkapa sitä telkkaria tai tehdä kotisivuja tai laittaa valokuvia tai lukea tai… lista on loputon. Ja se yö. Se on aivan liian lyhyt. Aamulla kun kello soi, tuntuu kuin olisi vasta nukahtanut.

 

Luulen tosin, että jos aikaa voisi ostaa, olisin todellisessa vararikossa kaiken rahan mennessä vain lisäaikaan. Ehkäpä aikapula on sittenkin parempi kuin rahapula. – Hups, pitää lähteä hakemaan niitä lapsia!

Sometimes I just feel like I’m in way over my head. I mean, I should know things no one has taught me. I should know things just because I know some other stuff. I should learn things I barely understand. I’m very much on the edge of my understanding.

 

I’m trying to learn, though. I scan the net for articles. I read the articles. I’m waiting for the real thing, the proper software versions, to be available for me, to play with them. I think I need a lab though. I think I can’t even begin to explore the possibilities I need to explore on my own laptop, in the real environment.

 

I do have the beta on my virtual machine. But it needs too much memory. Just like my head is lacking the needed ram, my laptop is still lacking ram. I can’t even start the vm up anymore! I’m sort of stuck. And then people expect me to know all kinds of things. Yeah, I can say we’re over my head, but my boss says, learn. Because it’s my job to learn.

 

But there’s so much! It’s so complicated and so huge! I can’t contemplate it all! My poor brain can’t get a grip of the whole of it and then I’m totally overwhelmed. And my eyes are like saucers and I don’t even know where to begin. And then I get paralyzed. I don’t know what to do. It’s all too much and so I surf away. I avert. And hope to die 😉

 

No, not really 😀 But I have this irrational thought that if I just ignore it long enough, it will go away. Of course it won’t, mind you, so the closer the time comes, the deeper I am in poo. If I don’t get a grip. I need to get a grip.

 

But I teach users!!! I teach users! And this is going way beyond that. To teaching developers. I don’t know enough about all the technology and the server stuff and asp.net and all such. I feel incapable. And yet, it’s what I’m expected to do now. To learn. To do.

 

Maybe I’ll be more okay on thursday when I get to fool around with the software. But right now, I’m overwhelmed to the point of being paralyzed.

Minun ja mieheni tarina on tavallaan sellainen fairytale come true.

 

Olin 14 kun tapasimme, mieheni parikymppinen "armeijapoika". Ihastuin oikopäätä siihen ujoon ja hiljaiseen mutta niin hyvännäköiseen miehenalkuun harmaissa. Otin saman tien missiokseni tutustua häneen paremmin, saada hänet juttelemaan. Pyrkimykseni oli tervetullut ja myöhemmin hän kertoikin ihastuneensa varsin heti minuun, eloisaan ja puheliaaseen, hänen täydelliseen vastakohtaansa.

 

Meillä oli kuitenkin iso ikäero ja jos ei se ollut vielä tarpeeksi, toi kapuloita rattaisiimme myös se, että nuorisotoiminnassa, jossa olimme molemmat mukana, minä olin niitä "nuoria" ja mieheni oli yksi ohjaajista. Relationship born to fail?

 

Mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa? Olin aivan varma, ettei joku parikymppinen oikeasti vilkaisekaan sellaista teiniä kuin minä. Yritin tukahduttaa tunteeni, mutta eihän se onnistunut. Onneksi. Ja onneksi olin väärässä myös oletuksessani. Joten pari vuotta siinä hujahti meidän kiertäessä toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa. Aina oli essut mukana, kuljimme paljon nelistään, minä ja paras kaverini sekä mies ja hänen paras kaverinsa.

 

Olin kuudentoista, kun aloimme viimein seurustella. Alusta saakka kumpikin tiesimme – ja jopa siitä puhuimme – että ihan tosissamme ollaan. Kihloihin menimme silleen virallisesti vasta täyttäessäni 18, mutta tavallaan se oli enää ilmoitus muulle maailmalle. Vuotta myöhemmin oli häät, ollessani vain 19 vanha. Aivan lapsi vielä. Mutta niin valmis naimisiin, kuin nyt ihminen ikinä on.

 

Siitä on aikaa kohta 13 vuotta. Siitä kun aloimme seurustella, on aikaa 15 vuotta. Siitä kun tapasimme, on aikaa 17 vuotta. Muistan ensimmäiset avioliittovuodet, kun elimme täyttä symbioosivaihetta. Jokainen yö erossa oli täyttä tuskaa. Aina oli toista ikävä – mekin tehtiin töitä varsin ahkerina ja minä opiskelinkin samalla (tai toisinpäin 😉 ). Ymmärrän niin hyvin siskoni tuskan tällä hetkellä!

 

Vaikka suhteemme on jo kohtalaisen vanha ja siitä on jo tuota jälkikasvuakin siunaantunut, olemme yhä rakastuneita. Jos mies on poissa yötä, sänky tuntuu kovin tyhjältä ja sydänalassa tuntuu sellainen terveellinen ikävä, josta tietää että yhä rakastaa. Ei se ikävä enää raasta, mutta se on. Ja yhä saatamme get caught in the moment, jossain sopivassa tai sopimattomassa hetkessä, yhden vaivaisen kosketuksen ansiosta. Toistaiseksi ei olla (varsinaisesti) jääty rysän päältä kiinni kertaakaan 😉

 

Olkoon siis arki sinänsä mitä on, raadollista ja kaikkee, minä uskon yhä, että eräänä päivänä (toivottavasti hyvin pitkän ajan päästä) voin todella sanoa, että we lived happily ever after. Aika kultaa ne ruusunpiikit, jotka jalkoihin tässä arjen tanssissa tulee. Kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle. On vahvasti plussan puolella koko ajan 🙂