Minussa on varmaan jotain vikaa, kun päässäni aina soi joku biisi. Eikä tarvita kuin yksittäinen sana tai lause, josta tulee joku kappale mieleen, niin eiköhän se jo ala soida päässä. Eikä siitä pääse eroon kuin biisiä vaihtamalla. Eli aina siellä päässä soi jotain. Doc doc doc doc doctor beat, won’t you help me doctor beat…

 

Esimerkiksi tänään työmatkalla mies jälleen kerran kommentoi Musti&Mirri -nimistä eläinkauppaa matkamme varrella sanomalla vain ääneen "Musti ja mirri ja pikkuinen pirri on riihelle saapuneet" niin enkös jo alkanut sitä hyräillä. Piti ihan laittaa radio hetkeksi päälle, että sain jukeboxini nollattua.

 

Ja viime sunnuntaina heräsin sikeästä unesta suoraan hyräilemään Uriah Heepin Lady in blackiä, vaikken edes muista, milloin sen olen viimeksi radiosta kuullut. Mutta päässä se vain soi – ei sanat, mutta se sävel. Sitä hyräilin antaumuksella ja tanssin tietenkin samalla. Aamushow perheelle 😉 Ei sillä, että siinä olisi mitään uutta kenellekään, tanssin (ja laulan) himassa muutenkin jatkuvasti 😛

 

Taidan olla muutenkin sellainen fraasi-ihminen vai mikähän olisi oikea ilmaisu. Yksittäisistä sanoista tai asiayhteyksistä saan mielleyhtymän asiaan suoraan tai jotenkin etäisesti liittyvästä fraasista, jostain laulunsanoista tai vaikka telkkarisarjasta tai niiden nimistä. Irrelevant and obscure and totally unnecessary. But hey hey, what can I do?

 

Ei minulla silti mikään supermuisti ole, että oppisin kertakatsomalla tai -kuulemalla kokonaisen elokuvan tai biisin ulkoa. Minulla on pari työkaveria, jotka oppivat. Siinäpä vasta rasite 😉 Mutta jotain aina tarttuu. Riittävästi, että pystyn laulamaan mukana melkein mitä vain (ja loput arvaan) – ja riittävästi, että melodiat nyt vähintäänkin todellakin tarttuvat tuonne muistipintaani pysyvästi. Ja ponnahtelevat sitten kummallisissa yhteyksissä pintaan. Enkä minä osaa sitten pitää suutani kiinni 😛

 

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että jos ei mikään valmis biisi soi päässä, laulan usein ihan omiani. Esimerkiksi kotona, kun komennan lapsia riisumaan ja menemään pesulle, saatankin tehdä sen laulaen. Isoäidilleni se tosin ei ole mikään uutinen – hän kun aina jaksaa muistella sitä, miten vietti eräänkin tunnin kanssani auton takapenkillä minun laulaessani kaikesta, mitä näin. Joskin olin silloin vain parivuotias (tai pari siitä yli, mistä minä tietäisin).

 

Enivei, nuorempi tyttäreni on muutamankin kerran kommentoinut laulamistani: "Äiti, laula vielä, kun sä laulat niin kauniisti." Täytyyhän sitä totella lastaan, kun oikein kohteliaisuuden kera pyytää 🙂

Meillä ei ole lemmikkejä, vaikka eläimistä tykätäänkin. Lapset aina välillä ovat jotain elukoita toivoneet, mutta eivät kovinkaan suurella painostuksella. Kovasti lupaavat hoitaa niitä sitten, mutta tietäähän sen, miten siinä käy. Joten ei lemmikkejä. Sen sijaan joululahjaksihan tytöt sitten saivat virtuaalilemmikit, joita kinuttiin kyllä paljon kovemmin kuin oikeita lemmikkejä. Ajattelin, että ne nyt ainakin ovat vaivattomia eikä minun tarvitse niihin koskea.

 

Kuitenkin, eilen illalla kun tulin tanssitunnilta kotiin, odotti tosikoisen virtuaalikissa eteisen lipaston päällä ja piti ääntä. Ilmeisesti kisuparka oli ollut yksinään, valmiustilassa, kotiinsa suljettuna niin kauan, että illalla, kun oli kerran tullut herätetyksi, halusi vain leikkiä ja touhuta virtuaalikaupungissaan. Treffailla frendejä, tanssia ja pelata pelejä. Eikä mennyt valmiustilaan kuten yleensä, jos siihen ei koske vähään aikaan.

 

Mikäs siinä auttoi, kuin ottaa kissa kauniiseen käteen ja leikkiä sen kanssa vähän aikaa. Ja sitten yritin epätoivoisesti löytää sen kodin, jota en edelleenkään mitenkään tunnista kaikista niistä kaupungin taloista, joten kuljin pääkatua tsekaten joka talon sisään. Nimittäin kissa piti saada omaan kotiinsa, ruokkia ja harjata ja saada nukkumaan, muuten oli vaarana, että se alkaa pitää elämää keskellä yötäkin. Kolmisen varttia touhusin siis virtuaalikissan kanssa, kunnes vihdoin löysin sen oman kodin ja pedin, laitoin kissan sänkyyn. Kissa sanoi zzz ja nukahti kiltisti valmiustilaan.

 

Vihoviimeiset lelut.

 

Nuo Little’st Pet Shop -lemmikit on kuitenkin sentään kissoja ja koiria ja kilpikonnia sun muuta ihan söpöä. Mutta esikoinen kinuaa yhä sitä aitoa ja oikeaa Tamagotchiakin. Esikoinen tosin myös selviää virtuaalilemmikkinsä kanssa itsekseen, paremmin kuin minä 😮 ja eilen illallakin harmittelin, että tytär oli jo nukkumassa, koska hän olisi kyllä saanut pikkusiskon kisunkin nukkumaan paljon nopeammin kuin minä.

 

Siinä missä nuo LPS-lemmikit elelevät virtuaalisessa kaupungissa ja tapailevat muita lemmikkejä ja ovat "eläimiä", Tamagotchit ovat otuksia ja laite sisältää (kai…) vain sen yhden taman kodin. Toisiaan voivat tapailla molemmat virtuaalilemmikit, kun yhdistää kaksi samankaltaista laitetta. Mutta, kuten esikoinen eilen asiantuntevasti selitti, tamagotchien yhdistäminen on paljon helpompaa kuin lps:ien, kun lps-lemmikit pitää asettaa toisiinsa kiinni selkäpuolelta, mutta tamagotcheilla on infrapunalähettimet (ilmeisestikin).

 

Eilen kaupassa olin todistamassa sellaistakin käsittämätöntä tapahtumaa, että erään pienen pojan tamagotchi sai vauvan. Ensin se oli rakastunut – kenties jonkun kaverin tamagotchiin? mistä minä tietäisin! – ja sitten se sai vauvan. "No kun nehän voikin saada vauvoja!" totesi esikoinen minulle kuin tyhmälle, kun kerroin tänä aamuna tapauksesta lapsille. Nii, mitä ihmeellistä siinä on, jos nyt virtuaalieläin saakin vauvan? Duh!

 

On se ihmeellistä. Kun minä olin seitsemän, pyöritin vain apinanpoikasta ympäri rataa pelastamassa iskää häkistä sata kertaa peräkkäin. Toista se on tänä päivänä. Jos iskä pelastuu, ei sitä tarvii enää uudestaan vapauttaa! Life goes on. Virtuaalisestikin.

…on such a winter’s day…

 

Jos yhden kysymyksen saisin esittää ennen minua eläneille, ei olisi vaikea keksiä, keneltä kysyisin ja mitä. Menisin kauas taaksepäin, aikaan jolloin ensimmäiset alkukantaista suomea pamlanneet ilmeisen kajahtaneet metsäläiset päättivät jäädä asumaan tämän arktisen maan kamaralle sen sijaan että olisivat noudattaneet sukulaistensa esimerkkiä ja taivaltaneet vähän etelämmäs bunkkaamaan. Pahuksen laiskamadot!

 

Niin ja kysyisin siis, MITÄ VITSIÄ niiden päässä oikein liikkui, että ne menivät ja rakensivat majansa – tai kaivoivat maakuoppansa tai whatever – tähän kylmään maailmankolkkaan. Koska jos ilmasto on kuitenkin lämmennyt koko ajan, kuinka kamalan kylmiä on talvet mahtaneetkaan olla siihen aikaan kun ne turkiksiin kääriytyneet valopäät päättivät tänne jäädä?!

 

Onkohan meiltä nyt jäänyt historiasta puuttumaan pala, joka kertoisi, että oikeasti ensimmäiset suomalaiset metsäläiset karkotettiin kotikylästään ja rangaistukseksi jostain hirvittävästä rikoksesta heidät pakotettiin asumaan kylmimmässä mahdollisessa paikassa (jos ei lasketa Siperiaa, thank God en syntynyt sinne!) mitä tunnettu maailma päällään kantoi.

 

Meinaan vaan, että kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ei kyllä mitenkään voi vapaaehtoisesti oikein asettua asumaan tällaiseen pakastimeen! Tai sitten heiltä on vaan siinä pakkasessa puhti loppunut ja ovat viettäneet syväjäässä muutaman kuukauden, kunnes se lämpöinen kesäaurinko on sulattanut heidät ja talven kylmyyden unohtaneena ovat asettuneet aloilleen.

 

Kuka siitä tietää nii. Mutta kyllä minun ajatukseni kääntyvät jonnekin tuonne lämpimän suuntaan, kun aamulla herään ja sisälläkin on vain 18 astetta lämmintä vaikka koko yön on lämmitys ollut päällä. Kun lähden töihin jähmeällä (tolpassa olleella) autolla, joka ei näillä pakkasilla ehdi lämmetä edes siihen mennessä kun olen perillä töissä. Kun autosta ulos astuessa lyö kylmä viima poskille ja pakkanen nipistelee nenän päätä.

 

Mitä ihmettä MINUN päässäni liikkuu, kun yhä olen täällä? Miksen vain pakkaa perhettäni ja muuta vaikka sinne Californiaan (ainii, se onkin suomeksi koolla) tai johonkin muuhun lämpimään paikkaan? Huokaus. Minusta ei vaan ole siihen. Lähtemään tuntemattomaan. Joten täällähän palellun, esi-isieni armoilla. Kiitti kaks!

Työaikani on normaalisti se perinteinen kasista neljään, maanantainasta perjantaihin. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, yleensä noin puoli ysistä puoli viiteen. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, toimistopäivinäni minulla on tuostakin liukumavaraa sen verran kuin tarvitsen, joten menee useimmiten lähemmäs ysiä, ennen kuin olen töissä.

 

Niin tai näin, työaikani on periaatteessa säännöllinen 7,5 tuntia plus puolen tunnin safkis. Paitsi että kurssipäivinä safkis on tunnin, mutta tavallaan osa työaikaa, koska syön asiakkaan kanssa. Ja toimistopäivinä safkis on venyvä käsite. Joskus istutaan pitkää lounasta työkavereiden kanssa, joskus syön hätäisesti jotain koneeni ääressä.

 

Niin tai näin, normaalisti työaikani kulkee suht vakioiduissa aikaraameissa, jos ei lasketa sitä, että sitten vielä monesti iltaisin hoitelen meilejä sun muuta pientä kotoa käsin. Nimittäin, jos se menee kategoriaan pientä, en sitä itsekään laske. Nimittäin meillä ei ole mitään virallista työaikaseurantaa vaan lasken työaikani itse.

 

Normaali, sanotaan nyt sitten kasista neljään työrytmini on viimeksi kuluneella viikolla venynyt ja paukkunut. On työni satunnaisesti ennenkin ollut hektistä, mutta tämä päätöksessä oleva viikko on ollut varmaan työhistoriani kiireisin. Ensinnäkin jokainen toimistopäivä on täynnä töitä dedlainien painaessa päälle – kaikki helmikuun puoliväliin mennessä.

 

Tiistain vietin Kuopiossa, lensin aamulla sinne, illalla takaisin. Keskiviikkoillan vietin Kampin Narinkkatorilla Microsoftin Vistan ja Officen julkistamistapahtumassa, samoin kuin vielä koko lauantaipäivän. Lauantaina lisäviritystä elämään toi "esiintyminen" kyseisessä tapahtumassa, yhdessä tilaisuutta juontaneen Arttu Harkin kanssa. Heh, sananen sinne, toinen tänne, ei mikään ihmeellinen juttu, mutta ihan hauska. Muutoin lauantai siellä "teltassa" oli kyllä hurja. Koko päivän riitti ihmisiä, joille demota uutta Officea ja lisämausteena ärsyttäviä nörttipoitsuja, jotka tulivat sinne vain viisastelemaan. *groan*

 

Torstaina pyörittelin sitä ahdistusta aiheuttanutta aihepiiriä ja ahdistuin lisää, kunnes yksinkertaisesti totesin, ettei siitä näillä eväillä mitään tule ja sain heitettyä pallon toisaalle. Mutta eipä asia aivan haudattukaan ole – minulla on loistava pomo, joka luottaa älyyni (ehkä enemmän kuin minä itse 😉 ) ja niinpä saatan saada siitä itselleni opiskeluprojektin, jonka myötä saan osaamistani laajennettua huikealla tavalla. Mahtava haaste joka sai hymyn kasvoilleni koko perjantai-iltapäiväksi – jahka olin ensin toipunut sen tuomasta shokista 😛

 

Aikamoinen viikko siis. Alkava viikko näyttääkin taas jo paljon normaalimmalta. Mutta elämä on silti mukavasti täynnä haastetta. Jopa ilman tuota opiskeluproggista.

Aika on rahaa, sanotaan. Mutta entäpä jos rahalla saisikin lisää aikaa? Entä jos pientä maksua vastaan saisin pari tuntia lisää yöunta menettämättä silti ilta-aikaa? Entä jos voisin ostaa lisäpäiviä viikonloppuuni, jos normaali-kaksi-päivää tuntuu liian lyhyeltä? Entä jos voisin tarvittaessa ostaa muutaman lisätyötunnin lasten päiväkotipäivän siitä pitenemättä?

 

Miksi ihmeessä ihmisen elämä on nykyisin niin kiireistä, että tarvitaan lisäaikaa? Miksi minun elämäni on niin kiireistä, että aina tuntuu, ettei aikaa ole tarpeeksi? Työssä on aina kiire. Kotona on miljoona ja yksi pakollista asiaa tehtävänä. Työ ja kotityöt haittaavat vapaa-ajan viettoa. Niiltä ei jää riittävästi aikaa harrastaa, katsoa whoselineja tai jotain muuta hauskaa tai lukea – puhumattakaan siitä, että joskus pitäisi muistaa tsekata se päiväkodin tietokoneeseen yhä tarvittava äänikortin ajuri, joka mystisesti katosi.

 

Aamu alkaa ennen seitsemää, kun pitää herätä, kerätä lapset, viedä heidät hoitoon ja ehtiä töihin. Yhtä kiirettä koko aamu. Pitäisi herätä aikaisemmin, jotta ehtisi paremmin, mutta kukaan meistä ei jaksa. Pitäisi mennä nukkumaan aikaisemmin, jotta jaksaisi herätä aamulla aikaisemmin, mutta ketään meistä ei nukuta kovin aikaisin. Kiire siis alkaa heti heräämisestä.

 

Töissä, no, se tuli jo todettuakin, aina on kiire. Siellä vierähtää tunti toisensa perään eikä riitäkään. Yhtäkkiä huomaa, että kello on jo neljä, kiire lähteä hakemaan lapsia. Ja jos toinen onkin hakuvuorossa, yhtäkkiä huomaa, että kello on jo yli kuusi, kai sitä pitää lähteä kotiin, että ehtii vähän perhettäkin nähdä.

 

Kotona odottavat ne jo mainitut kotityöt, jotka usein tosin jäävät hunningolle prioriteettilistan pohjalle mukavampien asioiden viedessä ajan. Talon suunnittelemiseen tarvitaan myös aikaa. Olisi kiva ehtiä vaan levähtää joskus sohvalla, mutta aina on huono omatunto tekemättömistä töistä tai pakonomainen tarve tehdä jotain muuta. Koskahan viimeksi olisin joutunut miettimään mitä tekisin? Taisi olla esikoisen odotusajan lopulla. Silloin minulla oli liikaa aikaa.

 

Ilta hujahtaa liki puolille öin ennen kuin huomaakaan. Lasten nukkumaanmenon jälkeen vasta alkaa se oikea oma aika, jolloin voi katsoa vaikkapa sitä telkkaria tai tehdä kotisivuja tai laittaa valokuvia tai lukea tai… lista on loputon. Ja se yö. Se on aivan liian lyhyt. Aamulla kun kello soi, tuntuu kuin olisi vasta nukahtanut.

 

Luulen tosin, että jos aikaa voisi ostaa, olisin todellisessa vararikossa kaiken rahan mennessä vain lisäaikaan. Ehkäpä aikapula on sittenkin parempi kuin rahapula. – Hups, pitää lähteä hakemaan niitä lapsia!