En kyllä ala, jos koko kesä uhkaa olla tätä lajia! Ensin odotan koko piiitkän talven, että tulee kesä ja sitten se kehtaa tulla kylmänä ja sateisena. Esikoinenkin, joka sinällään ei niin helteistä välitä, tokaisi jo, että jos koko kesä on tätä sadetta ja kylmää, ei hän kyllä lähde mihinkään Visulahteenkaan. Ja se on aika paljon sanottu se! Onhan meillä aleliput Huimalaan ja kaipa sitä joitain päiviä jaksaa sisälläkin. Mutta olisi kiva, ettei palelisi kesävaatteissa – minä kun kategorisesti kieltäydyn pukeutumasta enää muihin kuin kesävaatteisiin. Nyt on kesä, damn it!

 

Tänään oltiin likkojen (ja tosikoisen Liinu-vauvan) kanssa liikkeellä, ihan jo pakon edessä, kun tarvii hoitaa asia jos toinenkin tässä. Sain tilattua yhden lisäavaimen meidän taloon, sain haettua faijalta isoäidin kodin avainsetin. Sain ostettua edes muutaman (kankaisen) varastolaatikon, joihin voin pakata astiat. Sain tosikoiselle uudet sandaalit edellisten ollessa auttamatta pienet. Siinä kai se. Vaikka koko päivä oltiin liikkeellä. Joskin meidän koko päivä alkaa vasta iltapäivän tuntumassa 😀

 

Nyt siis Itis-reissut ovat sen verran harvinaista herkkua (ainakin tytöille, itse siellä toisinaan piipahtelen töiden ja tanssitunnin välissä), että se on sitten aina ihan retki. Esikoinen pyöri karusellissa, merenneidon vaunuissa kuulemma koska on horoskoopiltaan neitsyt – miten ikinä se siihen lapsen mielessä liittyykin. Tosikoista ei pyörimiset kiinnostaneet, sen sijaan pomppi sky jumperissa vähintään tupla-ajan. Pomppimaan pääsivät toki molemmat, mutta esikoinen halusi pois saman tien kun aika loppui, vaikka jatkaakin olisi saanut, kun ei ollut jonoa. Tosikoinen otti siis siitä ilosta kaiken irti.

 

 

Itis-agendassa oli niiden muutamien tarpeellisten juttujen ja pomppimisten ja pyörimisten lisäksi mm. Rax-lounasta ja jätskijälkkäriä. Ja sellainen sangen odotettu tapahtuma, kuin korvikset. Minullahan niitä tunnetusti on jo monta ja yhden olisin lisää oikeaan korvaani ottanut, mutta korumyyjä puhui minut ympäri odottamaan ainakin syksyyn asti, sellainen rustokoru kun kuulemma tulehtuu niin helposti etenkin näillä kosteilla (ja toivottavasti pian myös lämpimillä) ilmoilla ja tulehdus sitten siitä helposti leviää rauhasiin asti. Auts. Ehkä jätän kokonaan väliin… Sen sijaan tosikoinen sai kauan odottamansa reiät pikku-korviinsa 🙂 Kyllä on somat!

 

 

 

Kotiin palattua jysähti tajuntaani sen sijaan jälleen muutama neljän heinäkuisen evakkoviikon realiteetti. Ensinnäkin näillä näkymin meillä on käytössä peräti yksi avain isoäitini kotiin. Helppo homma, eikös, kun niin käsikädessä koko perheenä kuljetaan. Not!! Toiseksikin, kun kävin kyselemässä DNA-liikkeestä itselleni kuukaudeksi mokkulaa, kerrottiin minulle, että se on kahden vuoden sopimus tai sitten tarvitsee ostaa mokoma mokkula omaksi, 140e. Isoäidillä on puhelinmodeemi. En minä voi hänen langoillaan roikkua, mutten näemmä sitten saa mokkulaakaan. Olen siis käytännössä netitön koko heinäkuun!! APUA, PANIIKKI!!! Etenkin kun olen kiinni lapsissani 24/7. Saatan olla lomani päättyessä melkoisen kajahtanut jo… Taidetaan vierailla typyjen kanssa työpaikallani melkoisen tiuhaan heinäkuussa 😛

 

Mutta saan sentään kohta tuoreita sämpylöitä à la "tyhmä äiti, joka ei ymmärrä et mä ehtisin ihan hyvin pyöräillä tässä välissä". Huokaus. Taitaa tulla "pitkä" loma…

Tekevälle sattuu, sanotaan. Ja minä olen melko tekevä, tai ainakaan en kamalan paikallaanpysyvä, joten on oikeastaan melkoinen ihme, etten koskaan ole katkaissut yhtään jäsentäni tai muutenkaan loukkaantunut kovinkaan vakavasti. Sitä vastoin nuorempi siskoni, jota ei tosin ole sen suuremmalla rauhallisuudella siunattu kuin minuakaan, on katkonut koipensa kahteenkin kertaan. Ja tapaturma-altin isoäitini, hmm, let’s not go into that one, se statistiikka on suorastaan surullisenhupaisa.

 

Mustelmia, iskelmiä naarmuja ja muuta sen sijaan saan itseeni aina kun vaan teen jotain muuta kuin näpyttelen koneellani ja huidon hiirelläni – ja joskus silloinkin 😛 Jokainen meidän landella joskus isoa hätää ähertänyt luultavasti muistaa sen ikivanhan lehtiaukeaman siellä hödön seinässä, sen missä on se juna, jonka tekstitykset ovat kaikki jotensakin hauskanpuoleista verbaaliakrobatiaa ja yhden vaunun kyltissä lukee "Iskelmä- ja mustelmateollisuus" – that’s  me 😉 Lapsena jalat oli kesäisin aina mustelmilla ja ruvilla ja kolhuilla (ja kait talvellakin, mutta silloin se ei näkynyt 😀 ).

 

Nyttemmin yleensä raajani ja muukin kroppani on suhteellisen mustelma- ja iskelmävapaata aluetta, kun kaipa sitä normaalisti elää jotenkin normaaliaikuisen elämään kiipeilemättä ja koheltamatta liiaksi. Mutta pinnan alla asuu se omituinen apinansukuinen otus, joka ei halua aikuistua ja olla normaali. Niinpä esimerkiksi juuri tällä hetkellä molemmat kankkuni ja toinen käsivarteni ovat kunnon mustelmilla, toinen käsivarsi vain naarmuilla. Säärissä ihme kyllä vain pikkuiset mustelmat molemmissa, tai nekin oikeastaan polvissa.

 

Siellä landella nimittäin juhannusaattona sain päähäni kiivetä sellaisen reilu metrin korkean katkaistun puunrungon päälle, siis siihen vuosirenkaiden päälle, siis rungonjämä pystyssä yhä. Halkaisijaltaan se oli noin 20cm ja sateen jäljiltä se oli liukas. Mutta kun siitä sai niin kivan kuvausperspektiivin. Kiipesin siis ja seisoin siinä ihan vakaasti, hyvä tasapaino kun minulla on, ja kaikki oli ihan hyvin, kunnes aloin kääntyä tullakseni alas. Kaikki olisi yhä ollut ihan hyvin, jollei se tynkä olisi ollut niin liukas! Mutta näiden asiantilain vallitessa kävi sitten niin, että tulin sieltä pylly eellä alas, ryteikön läpi puskien oksista kiinni tarttuen vauhtia hiljentääkseni. Ja putosin veneen laidan kautta veneen pohjalle.

 

Siinä rytinässä ei mustelmia saanut kuin toinen pepunpuolisko. Sen toisen teloin kovin tylsästi poistuessani eilen aamulla aamupalapöydästä. Syypää mustelmaan on sellainen korkeanpuoleinen pikkupöytä ruokpäydän nurkan vierellä.

 

Käsivarret saivat kolhunsa vasta tänään. Olin tänäänkin miehen kanssa raksalla, kannoin laatikkoa ja jätesäkkiä taloon, primeroin vaihteeksi vähän lisää lattiaa, laatoitinkin vähän jopa 🙂 ynnä muuta mukavan turvallista. Mutta sitten piti nostella ilmanvaihtokanavia, sellaisia kolmemetrisiä salkoja, välikattoon. Eihän siinä mitään sinänsä, putkien nostelussa, mutta se välikattoon meneminen.

 

Meidän autotalli on sellainen palapeli täynnä kamaa ja ensimmäiset putket piti saada lautapinon päältä pois ihan ensin, jotta sai toisen lautapinon siirrettyä sen ensimmäisen päälle, jotta sai tikapuut kattoluukkua vasten. Turhan siirtelyn välttämiseksi näppäränä tyttönä ajattelin kiivetä sinne katolle luukusta ilman niitä tikkaita, autotalliin juuri sopivalle kohdalle varastoidun pulpetin päältä ponnistaen. Ja hyvinhän sinne pääsinkin, jopa mustelmitta. Putket nostettiin katolle ja sitten piti tulla alas auttamaan miestä niiden lautojen nostamisessa. Alastuleminen on paljon vaikeampaa kuin kiipeäminen… Vaikka mieheni olikin ottamassa vastaan.

 

Kun vähän myöhemmin lähdin hakemaan tyttöjä faijan ja vaimonsa hoivista, olin melkoisen musta ja pölyinen, sen lisäksi, että olin siis naarmuilla ja mustelmilla 😉 Saatan olla hienohelma, mitä tulee käsien sotkemiseen mutaan, multaan tai vaikkapa lattialaastiin (hanskat kädessä laatoitin), mutta siihenpä se jääkin. Muuta hienohelmaista ei minussa sitten olekaan.

 

Esikoinen siis kotiutui leiriltä torstaina iltapäivällä. Leiri oli mennyt hienosti, mukana oli vanhoja kavereita ja leiriltä sai uusia. Olivat meloneet ja samoilleet metsissä ja kaikkea muuta mukavaa. Keskiviikkoiltana jopa sain soitettua neidille, mutta niin oli kiire takaisin kavereiden kanssa touhuamaan, että noin minuutin kuluttua puhelun alkamisesta jo kuului luurista: "voitasko me nyt jo lopettaa". Kivaa siis oli ollut.

 

Mutta vaikka leirillä oli kivaa, ei olisi esikoinen ollenkaan halunnut lähteä perjantaiaamuna heti landelle. Ymmärrän hyvin, mutta sinne oli silti matka. Itse halusin päästä vähän landen lepoon ja kokolle, ja toisaalta plani oli jättää likat vaarin hoiviin sinne landelle lauantaina ja suunnata itse himaan tai oikeaamin raksalle. Tämä tietenkin aiheutti vielä isomman protestin, joten vanhempi neitoseni oli koko juhannusaaton melkoisen apeana. Ja kotoalähtö eilen aamulla oli hermoja raastava.

 

Ei ole helppoa tämä omituinen aika, jota eletään, ei. Ei lapsille, ei meille.

 

 

Meidän lande on melkoisen jänskä paikka, joskus jopa näin aikuisen näkökulmasta 😉 Lapsena se oli jänskä, koska siellä oli puita joihin kiipeillä, katoillekin saattoi mennä lukemaan akkareita joita isälläni on landella varastossa täydet vuosikerrat jostain 50-luvulta alkaen, vintillä oli aina jännää pengottavaa, ja metsässä tekemistä loputtomiin, silloin kun ei oltu uimassa.

 

 

Nyttemmin jänskän paikasta tekee se, että siellä aikaa viettää aika jänskät ihmiset. Isoäitini, 80+ vuotias, ruodaa kamaa alas ja ylös meidän hyvin jyrkkää pitkää mäkeä, siis ihan jalan kinttupolkua pitkin. Isäni ja isoäitini riitelivät aikoinaan (kun kummankin kunto oli hiukan nykyistä parempi) halkojen hakkamisesta; siis siitä kumpi SAI hakata ne. Isoäitini tykkää kukista ja pehmoleluista ja pitää minut pupuissa (nytkin sain häneltä synttärilahjaksi oman pupulautasen ja pupumaskotin). Ja keskustelee eläinten kanssa; sorsat tekevät pesänsä isoäidin rantaan, hakevat ruokaa sisältä mökistä asti, ja oravat tuovat poikasensa isoäidille päivähoitoon.

 

  

  

 

Isäni puolestaa kerää mitä kummallisimpia tavaroita omaan Mökkelöönsä. Isälläni on Mökkelössään mm. vanhoja kirjoja (tunnelmaa!), vanhoja valokuvia(muistoja!) ja öljyvärimaalaus Puuhamaan nallesta (Puuhamaan ex-omistajat ovat jollain tavalla sukua meille). Ja erilaisia pulloja ja tölkkejä. Jonkun eläimen pääkallo. Pari kokonaista minkinnahkaa (vai mitä lie pieneläjiä ovatkaan…)! Ja kaikkea muuta ihan himmeetä.

 

 

 

 

 

Ei siis ihme, että minulta tuo outous käy ihan luontevasti myös. Pupufiksaatio voidaan kenties laskea outoudeksi. Samoin se, että minusta on superhauskaa kuvata itseäni paikassa jos toisessa. Ja tanssia vaikka lakanan kanssa laittaessani lapsilleni sänkyjä valmiiksi, kuunnellen isäni valitsemaa radiokanavaa, jossa joku verbaali-vitsiniekka pakinoi spiikkejä menemään ja soittaa mm. Anttilan keväthuuman versiota, jossa niityllä on jo hemmetin monta kukkaa, orvokki, kyllikki, vuokko ja moni muu vai miten se menikään.

 

 

Toisaalta, toinen tyttäreni lensi kuuhun istuen sulkingly kahden keinun yhdistelmässä ja toinen kasteli noin neljä vaatekertaa noin viiden tunnin aikana ja saunoi ja ui kylmässä vedessä ainakin kaksi tuntia. Ja molemmat neitoseni motkottivat aivan armottomasti vaarilleen kokolla: "se kaatuu kohta järveen, ei kai kande laittaa siihen enempää risuja, kato nyt se kaatuu ihan kohta, onks järkee kaataa kokko järveen…". Vaarilta oli jo palaa hihat, eikä siis suinkaan kokkotulesta 😀

 

 

 

 

Kokolla oli perinteisen mukavaa. Se ei meinannut aivan syttyä, kun oli sadellut pitkin päivää ja kaikki oli märkää, mutta hetkellisesti se roihusi oikein hienosti – eikä kaatunut järveen – ja tulipa sitä siinä komeasti vaalenapunertuneessa illassa sorsaperhekin katsomaan. Syötiin perinteisesti karjalanpiirakoita ja munavoita, ja paistettiin makkaraa. Tytötkin saivat valvoa sinne puolille öin asti (kun ei tämä äiti halunnut poistua kokolta viemään lapsia nukkumaan aikaisemmin). Lomallahan tässä ollaan, ovatpahan lapset samassa rytmissä kanssani, mikä tarkoittaa todennäköisemmin pitkiä aamu-unia minullekin 😛

 

 

 

 

 

Yöllä lasten sammahdettua vuoteisiinsa, tarkistin kändeni vielä ennen kuin itse painuin nukkumaan. Siellä oli mieheltä tullut tekstari, että oli illalla satuttanut peukalonsa raksalla. Aamulla heräsin you really got me now -soittoon, mies se siellä soitteli (10:10, aivan liian aikaisin!) kertoakseen, että se krampannut/venähtänyt? peukalo oli yhä kipeä, ettei ollut varma, mitä pystyy sillä raksalla tekemään.

 

Mikäs siinä, eihän sille mitään mahda, että tuollaista sattuu. Mutta ajatuskin siitä, että pari kallisarvoista raksapäivää menee kiville heitti minut vaihteeksi yli laidan ja tipahdin. Yritän säilyttää opitimismini ja uskoa, että kaikki on ok viiden viikon päästä. Mutta realiteetit sylkivät silmilleni tämän mieheni ilmoituksen myötä ja lähdin, suunnitelmieni mukaisesti, landelta ajamaan raksaa kohti armottoman ahdistuksen vallassa. Ajoin liian kovaa ja koitin turruttaa itseäni Seetherillä. Olisin voinut vain ajaa, päämäärättä, jonnekin. Pois. Mutta lapset, heidän vuokseen pyristelin jälleen säilyttämään järkeni tallella. Ja ajoin raksalle vaan kiltisti.

 

 

Perille päästessäni olin kuin persuksille ammuttu karhu. Mies ei taas ollenkaan ymmärtänyt, mistä mahtoi puhaltaa, kun vaimo vain tiuski ja äyski. En mahda sille mitään, että kun ahistaa, ahistaa ja se näkyy ja kuuluu. Tartuin lopulta työhön tukahduttaakseni pahan olon ja purkaakseni ulos kaiken aggression. Ärhentelin lukoille ja kahvoille aikani, juttelin samalla hyväntuulisesti naapurin kanssa, joka kaivoi terassinpaikkaa. Ja kas kummaa, aikani siinä äherrettyäni olikin kiukku ja ahdistus taas tiessään 🙂 Tuntui mukavalta laittaa lukkoja omaan taloonsa.

 

Viimeisen oven (meillä on niitä juu monta…) lukkoa ruuvaillessani naapuri huikkaili pihagrillinsä ääreltä, jotta kelpaiskos meillekin makkarat ja oluet. Vastasin, että kyllähän makkara aina maistuu, jos kerran tarjotaan, mutta olutta ei kiitos. Kävin kehottamassa miehenkin pesuhuoneen lattialta naapureille makkaralle, ruuvailin itse viimeiset kahvat sijoilleen ja kipusin pientareen yli naapuriin. Grillimakkaraa, siideriä – sitä kun tarjosivat seuraavaksi, kun ei olut kelvannut 😉 – ja naapuripariskunnan mukavaa seuraa ja siinäpä hujahtikin mukava tovi taukoa.

 

 

Loppuillan siivoilin meidän olohuonetta: styroxlevyt pihalle, työkalut makkariin, keittiökalusteita vähän keittiöön, sellaista normaalia olkkarinsiivousta ;D Lattian skrabaamista seinänrappausroiskeista ja imurointia meidän R2D2-turned-NooNoo raksaimurilla. Lopuksi primerointi, vähän onnistuin primeroimaan käsivarsianikin, mutta mitäs pienistä. Huomenna pitäisi kait roudata vähän jo kamaa sinne taloon. Kyllä se tästä taas!

 

Oli viimeinen työpäivä ennen viiden viikon kesälomaa. Puoli viiden aikaan starttasin auton, kuvitellen joutuvani ruuhkaiselle Hämeenlinnanväylälle, mutta ilmeisesti Helsinki oli tyhjentynyt jo monta tuntia aikaisemmin ja ruuhkat olivat jo kauempana. Me tyhjennytään täältä reunuksilta vain aavistuksen verran reunuksen toiselle puolen Sammatin suuntaan vasta huomenna aamupäivällä. Kokkoa, karjalanpiirakoita, makkaraa ja siideriä tarjolla nyt ainakin. Vaikka satais 😉

 

Kotimatkalla soitti mies hirviän huudon keskeltä minulle. Esikoinen oli kotiutunut leiriltä pari tuntia aiemmin ja samalla reissulla olivat noutaneet tosikoisenkin hoidosta. Mies siellä tiedusteli, jotta lämmittääkö lapsille pakastimesta ruokaa, jota mukelot eivät syö kuitenkaan, vai olenko kenties aikeissa peräti laittaa ruokaa kotiin tultuani. Laittaa ruokaa? Arki-iltana? Who, me? Juu en ollut ajatellut. Sanoin, että lämmittää sitä pakastettua vaan – mutta lasten protestihuutojen myötä päädyin ehdottamaan, että tuon kotiin tullessani pizzat. Ihan noin juuri alkaneen lomani kunniaksi, tai vaikka esikoisen leiriltäpaluun kunniaksi. Jos nyt satunnainen pizza syyn tarvitsee.

 

Tankkasin siis ensin auton, tilasin sitten Pizza Housesta pizzat – kaksi normaalikokoista pizzaa – joita sitten odottelin autossa kuunnellen rautaa vai roskaa -arvioita. Brother Firetribe: Heart full of fire. Roskaa sanon minä, sellaista konepoppia, ihan plääh. Mutta jälleen kerran oli enemmistön kanssa eri mieltä, taisi olla yli 70% kuuntelijoista tällä viikolla raudan kannalla. Aina minä olen eri mieltä 😛 Minkäs sille voi. Erilainen nuori eikun vanha kun olen.

 

Kotona oli jo tilanne hieman rauhoittunut, kun perhe tiesi odottaa pizzoja. Korkkasin loman kunniaksi myös yhden siiderin kyytipojaksi ja menin pienten protestien saattelemana pihalle syömään. "Eksä söis meidän kanssa?!" "Ei vaan, etteks te tulis mun kanssa pihalle?!" Tosikoinen tuli pihalle, esikoinen ilmoitti että pihalla tulee pää kipeäksi, joten jäi olohuoneen lattialle syömään pizzaa ja pelaamaan muumi-yatzya iskän kanssa. Tuhottiin ne kaksi normaalipizzaa – niukin naukin! Omituinen perhe kenties, mutta kun minä ja tosikoinen syödään pizzaa niin vähän (mutta nautinnolla).

 

 

 

 

Päivällisen jälkeen tosikoinen lähti tuonne lähipuistoon, paljain jaloin. Tuli puolen tunnin päästä takaisin hakemaan fillaria. Mutta kuinka ollakaan, tuli hetikohta takaisin, kun "ei sillä voi polkea, kun se ei liiku". Oli kaatunut tsygällään tuossa alkuviikosta, oli sitten ketjut poissa paikoiltaan. Mies kävi nostamassa ketjun paikoilleen, tuli takaisin sisälle ja alkoi lukea esikoiselle kirjaa, mutta tosikoinen tulikin taas takaisin, ketjujen pudottua uusiksi.

 

Minun vuoroni mennä pyörää fiksaamaan. Ketjut raiteilleen ja totesin saman tien, että eihän ne voikaan pysyä paikoillaan, kun ovat niin löysät. Taisi takapyörä mennä vinksalleen tai jotain kun laps pyörällä kaatui. Mikäs siinä, etsimään työkaluja sisältä – onneksi ihan kaikki työkalut eivät ole raksalla sentään. Takapyörän säätö, ketjun pesu ja voitelu ja jo taas skulas tsygä.

 

Räteistä ja apukepeistä huolimatta tuloksena oli rasvarin kädet, joita menin kylppäriin pesemään. Jokin siinä huvitti minua suuresti, kun peilistä tuijotti takaisin it-asiantuntija täysissä meikeissä ja siisteissä työvaatteissa, mutta lavuaarissa vesi muuttui mustaksi saippuoidessani käsiäni puhtaiksi 😀 Minä en työnnä käsiäni multaan jollei makseta, mutta muuten "likaan" ne kyllä paljon miettimättä. Olen aina tykännyt purkaa ja kasata ja korjata kaikenlaista. Se tekninen minä, jolle lapset aina tuovat kaikki lelut korjattavaksi, kun äiti kuulemma osaa isiä paremmin 😉 Mutta minä en laita laattoja seinään. Mies osaa sen paremmin.

 

Minulla taitaakin juuri siksi olla viikonloppuna tavaroiden kuskaamisen lisäksi urakkana talon lukkojen laitto – mies arvelee, että ratkaisen lukkojen arvoituksen todennäköisesti helpommin kuin hän. Ja kun niitä laitan (ovia on jäljellä neljä) ja lukkoja rasvaan, on taas rasvarin kädet. Mutta niin on silloin luultavasti vaatteetkin. Eikä naamakaan ihan it-pro kuosissa – ajattelin pitää tovin lomaa meikkaamisestakin.