Ylpeästi yhdessä yksilöinä

Tässä Pride-viikolla, sen ollessa ehkä näkyvämpi kuin koskaan suurten yritysten lähdettyä mukaan liputukseen, näkee jos jonkinlaista kummallista kommenttia toisaalta itse Pridesta, toisaalta siihen osallistuvista ihmisistä.

Microsoftin julistettua Facebookissa osallisuuttaan, keräsi postaus pinon “boikottiin!” -kommentteja. Kysäisin siinä kohden, joko boikotoijat ovat irtisanoneet kännykkä- ja nettiliittymänsä, lakanneet käyttämästä postia ja käymästä ruokakaupassa ja muutenkin työntäneet päänsä pussiin. Saahan sitä boikotoida, mutta moinen huutelu jää aika tyhjäksi ja typeräksi, jos ei oikeasti siirry Linuxiin (jonka kehittäjissä ihan varmasti on myös sateenkaari-ihmisiä), kylvä itselleen puutarhaa ja ala metsästää itse tehdyillä jousilla ja luovu kännyköistään.

Eräs henkilö kommentoi, ettei moisessa “massamaniassa” ole mitään yksilöllistä – eikös homojen pitäisi karttaa massoja. Taisi mainita jotain kaapeista ja piiloutumisestakin. Ensinnäkään Pride ei ole “homojen juhla” vaan tavoitteena on seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen maailmassa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan reilu vuosi sitten, ei Suomikaan edelleenkään ole LGBT-ihmisten paratiisi. Kaukana siitä. Työpaikkasyrjintä – jota toivottavasti vähintäänkin sateenkaarilippua heiluttelevat yritykset pyrkivät aktiivisesti ainakin omista organisaatioistaan kitkemään – ja tällä hetkellä erityisesti translain uudistus vaativat huomiota.

Pride-viikkoon osallistuu tavalla ja tasolla tai toisella lukematon määrä yksilöitä, jokainen omalla tavallaan uniikki – sillä samalla tavalla kuin jokainen meistä ihmisistä on uniikki, yksilö. Se, että yksilöt kokoontuvat yhteen, ei tee heistä automaattisesti homogeenista laumaa, joka ei osaa kuin ammua unisonona. Se, että joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ajamaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa ja erilaisuuden hyväksymistä, ei tee kenestäkään persoonatonta koneiston osaa.

Minulla on 3/3 jollakin tavalla LGBT-nuorta, joista 2/3 on mukana Pride-jutuissa. Yksi lähti Tampereelle kaverin luo. Se oli 15-vuotiaalle tällä haavaa tärkeämpää. Minä en ole osallistunut, enkä osallistu tänäkään vuonna tapahtumiin tai marssiin kaupungilla, mutta “olen hengessä mukana”. Vihaan tuota sanontaa, mutten parempaakaan keksi kuvaamaan sitä, että pyrin omassa sosiaalisessa verkostossani edistämään LGBT-tietoisuutta ja -hyväksyntää.

[https://twitter.com/seta_ry/status/1011604782220562432]

Viime kädessä kyse ei ole sen kummemmasta, kuin mitä Sakris Kupila Hesarin haastattelussa totesi: ”Kunnioittakaa ihmistä ja olkaa ihmisiksi. Ei tämä ole sen kummempaa.” Ei, ei se ole sen kummempaa. Ei ole sinulta poissa, että joku on erilainen. Ei ole sinulta poissa, että joku indentifioi itsensä toisin kuin sinä haluaisit hänet identifioida. Hänelle se on kuitenkin suuri ahdistus ja kipu, ettei voi olla omana itsenään hyväksytty ja kunnioitettu. Ajattele asia toisinpäin – miltä sinusta tuntuisi? “Normaali” tai “enemmistö” ei ole sen arvokkaampaa kuin erilainen. Erilaisuus ei ole uhka, rakkaudettomuus on.

Tänä vuonna Helsinki Pridessa pyritään saamaan ihmisten huomiota erityisesti translain uudistamispyrkimyksiin. Mietipä tällaista skenaariota elämääsi: yhteiskunta kertoo sinulle, että koska nenäsi on liian käyrä, olet vääränlainen ihminen. Et saa ryhtyä parisuhteeseen, etkä varsinkaan perustaa perhettä. Lapsethan voivat traumatisoitua käyrästä nenästäsi! Sitä paitsi, käyränenäisyys on vähintäänkin paheksuttavaa, sinun pitäisi oikeastaan piiloutua kaappiin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nenääsi. Jos korjautat nenäsi leikkauksella ja saat lääkärin lausunnon suoristetusta nenästä, sinulle ehkä annetaan ihmisoikeutesi takaisin. Lapsia et kuitenkaan saa silloinkaan saada, sillä nenäkorjauksen yhteydessä tehdään pakkosterilisaatio. Onhan asenteesi varmasti vielä korjauksen jälkeenkin käyränenäinen.

Ehkä naurat nyt typerälle vertauskuvalle. Ehkä käyrä nenä on mielestäsi naurettava vertauskohta jollekin niin perustavalaatuiselle asialle kuin sukupuolelle. Niinpä! Mietipä sitä! Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan sille, joka on väärään fyysiseen sukupuoleen syntynyt. Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan, että vain voidakseen olla yhteiskunnan silmissä sitä, mitä kokee olevansa, täytyy käydä läpi pitkälliset psykologiset tutkimukset, sterilisaatiot ja monta ihmisarvoa alentavaa kohtaamista. X ja Y määrittävät vain osan ihmisen olemuksesta ja olemisesta.

Muuten, niille, jotka nyt älähtävät, että tämähän on muoti-ilmiö! Ei muuten ole. Transsukupuolisia on ollut aina. Ennenvanhaan heidät suljettiin laitoksiin psykopaattileima otsassa. Tai piilotettiin kellariin ennen kuin laitoksia oli olemassakaan. Onneksi ihmisen ymmärrys ihmisyyden moninaisuudesta on kasvanut! Ei se, ettet sitä näe, tee sitä olemattomaksi. Maton alle lakaistu tai kaapiin piilotettu on yhä olemassa.

#HelsinkiPride 2014 – Denying it won’t make it disappear

Viimeistään tässä vaiheessa kuulen sen argumentin: “Minullakin on oikeus olla oma itseni! Ja minun oma itseni ei hyväksy tällaista homo- ja transhömpötystä! On minun oikeuteni olla heitä vastaan.” Eh? On, sinulla on oikeus mielipiteeseesi, ja hyväksyn sinut, vaikka olisit kirahveja vastaan. Aatteesi ei kuitenkaan poista LGBT-ihmisiä, homoseksuaalisuutta, transseksuaalisuutta eikä mitään muutakaan sateenkaarikirjon alle kuuluvaa sen enempää kuin kirahvejakaan. Aatteesi on todennäköisesti kristillispohjainen. Luepa Raamattusi uudelleen: kenen kanssa Jeesus veljeilikään? Kenen puolella hän oli? Vanhurskaiden farisealaisten vai yhteiskunnan syrjittyjen? Teologi tässä, hei. Se oli muuten Paavali, joka puhui homoutta vastaan, ei Jeesus.

Minä olen ihmisyyden puolella. En yhden tai toisen tai minkään muunkaan ryhmän, vaan ihmisyyden. Idealistina toivoisin vain yhtä: että me ihmiset ihmisinä opittaisiin kohtaamaan toinen ihminen ihmisenä, kunnioittamaan häntä toisena ihmisenä, olemaan ihmisiä ihmisille. Aatteet ja vaatteet ja seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit ja sukupuoli-identiteetit ja nenän muodot sikseen. Ihminen. Sellainen kuin on. Meillä on kaikilla niin puutteita ja vikoja kuin hyviä puolia ja mahtaviakin puolia. Mitä jos annettaisiin rakkauden voittaa? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on arvokas ja ihmisoikeuksien arvoinen? Mitä jos ymmärrettäisiin, ettei erilaisuus ole uhka vaan rikkaus?

Peace, people! Hengitettän syvään ja annetaan rakkauden vallata alaa. Synnyin kai liian myöhään ollakseni hippi, mutta taidan sellainen silti sydämeltäni olla. Hyvää Pride-viikkoa ja -marssia kaikille! Itsehän vietän lauantain keittiössä (nyrkin ja hellan välissä ;P ) leipoen kakkuja tosikoisen sunnuntaista protujuhlaa varten. Eläköön elämän moniaisuus!

Kesäkimara

Kaikenmaailman hajatuksia on pyörinyt mielessä, mutta eihän minulla ole ollut aikaa kirjoittaa niistä ensimmäistäkään. Tänään on Juhannuspäivä ja vaikka tuossa jo tänäänkin ehdittiin vähän pihaa laitella, armahdettiin naapureita kilkkeeltä ja kolkkeelta ja otettiin loppupäivä vapaaksi kivimieshommilta. Kivien väliin jäänyt sormeni ja pari viikkoa sitten uudellenmurtunut jalkateräni kiittää levosta. Ja minä ehdin kirjoittaa kaikki mielessä pyörineet aiheet kimarapostaukseksi pihalla aurinkotuolissa loikoessani aurinko armaan hellässä syleilyssä.

Viimeinen protunuori uunista ulos

Protuilu ei todellakaan ole meidän perheen nuorison osalta ohi, vaikka teineistä nuorinkin on nyt oman leirinsä käynyt. Kaukana siitä! Hyvällä todennäköisyydellä kaikki kolme nuorta on ensi kesänä leireillä appareina. Keskimmäinen on menossa jo toista kertaa appariksi, esikoiselta on elämän pyörityksessä jäänyt nyt pari kesää väliin. Tosikoinen ilmoitti haluavansa ehdottomasti liittyä protu-yhdistykseen ja mennä myös ensi kesänä leirille appariksi.

Meidän katraasta ei siis edes se yksi kirkkoon kuuluva (tai kuulunut? en edes tiedä) halunnut riparille, vaan jokainen on vuorollaan käynyt protuleirin ja ammentanut sitoutumatonta, joskin ehkä hivenen vihervassari-kallistunutta liberaalia elämänoppia protulta. Sieltä on tullut kotiin himpun verran aikuistuneita, himpun verran lisää avaimia ja työkaluja ja ehkä vähän syvyyttäkin saaneita nuoria. Omien arvojen tutkailua, elämän moninaisuuden pohdintaa, erilaisten mielipiteiden ja näkemysten tarkastelua omien valossa. Ehkä vähän kyseenalaistamista, ehkä vähän vahvistusta omille ajatuksille.

Vaikka olen – tai ehkä juurikin siksi – itse sieltä melkoisen uskovaisesta ympäristöstä kotoisin, minusta protuleirit ovat hienon hieno juttu! Opetataan nuoria ajattelemaan, arvioimaan ja hyväksymään erilaisuutta. Ei anneta arvoja ämpärillä tai edes lusikalla, vaan pohditaan erilaisia arvoja ja mietitään omaa arvopohjaa ja mitä se elämälle tarkoittaa.

Jo silloin kun lapseni syntyivät, olin sitä mieltä, että heidän tulee itse päättää mihin uskovat vai uskovatko, vaikka silloin vielä toivoinkin heidän löytävän kristillisen uskon. En ehkä edes tehnyt kamalan paljon sen eteen kuitenkaan, en etenkään kun oma uskoni lähti jo niihin aikoihin hiipumaan, kunnes loppui kokonaan. Nyt en sitä edes halua. Manipulointia ja kontrollointia, rakkaudettomuutta ja tuomitsemista. Loppujen lopuksi aika kaukana Raamatun ja Jeesuksen sanomasta, jos niikseen tulee.

Uskokoon siis ken uskoo, mihin uskoo, mutta protulta kannattaisi meidän kaikkien ottaa oppia. Erilaisten uskomusten ja arvojen hyväksyminen tuputtamatta omia edistää ihmiskunnan rauhaa niin paljon enemmän kuin rakkauden julistaminen väkivallan keinoin. Sen oppi kuningas Arthurkin yritettyään kitkeä laittomuutta ja väkivaltaa niiden omin keinoin. Does not work that way.

Nuorin protulaiseni siis nautti leiristään yhtä paljon kuin isosisaruksensakin – ja miksei olisi nauttinut? En usko sieltä kovin monevan palaavan kotiin ja tokaisevan, että ihan paska leiri. Aika väsynyt tyttö sieltä tuli: nukkui seuraavat 20 tuntia putkeen. Lähti sitten kavereita tapaamaan ja seuraavana iltana isänsä luo, mistä tie vei mökille Juhannukseksi. Paljon en siis ole neitoani pariin viikkoon nähnyt ja jo on merkit ilmassa, että reissaa Tampereen suuntaan pitkin kesää, minkä ehtii ja rahavarat sallivat, sillä sieltä olivat parhaat protukaverit kotoisin. Mikäs siinä. Tuttua huttua esikoisen protukesän ajoilta. Kyllä se siitä sitten taas rauhoittuu, viimeistään kun protulahjarahat loppuvat 😉

Elämäni hakunjatkeena

Suurin syy siihen, että yksi jos toinenkin blogipostaus on jäänyt kirjoittamatta, on tämä meidän pihamme. Vielä tässä kesän kynnyksellä se oli täynnä villiintynyttä pensasta, jonka juuriverkosto oli kovettanut koko pihan noin 15 sentin syvyydeltä.Tässä oli muutamakin kanto, ja liian lähellä taloa kasvanut vaahtera ja paljon hyttysiä. Aloitimme pihanraivausurakan katkomalla kaikki pensaat maan tasalle ja siitä se sitten on jatkunut uudelleenmaisemointityönä.

Esikoinen teki kovan urakan hakatessaan hakulla lähes koko piha-aluuen kaikki pensasjuurakot pois. Siitä sitten minä jatkoin hakkaamalla ensin yhden kannon säpäleiksi, sitten muokkaamalla maata penkereiksi ja sitten hakkaamalla toisen kannon jämät miehen aloitettua homman, ja sitten vielä kaivettiin sen kaadetun vaahteran kanto juuripalloinen ylös.

Nyt pihassa on kolme pengerrystä, maisemointikangasta ja soraa, ja muurikiviä penkereiden muuria varten, jota tänään jo vähäsen aloitin. Aivan erinäköinen piha! Vielä vähän ankea, mutta kun visiot vilkkuvat silmissä, tiedän, että hyvä siitä tulee! Ihan silkkaa iloa ei tämäkään työnteko toki ole ollut, vaan muutamatkin itkut, hampaidenkiristykset ja riidat tämä elämäni hakunjatkeena on aiheuttanut, kun on ollut “pakko” painaa vaan, vaikka väsyttää.

Samaan aikaan kun toivon, ettei minun ikinä enää tarvitsisi tarttua hakunvarteen (kuitenkin aina tarvitsee, tänåänkin), olen suunnattoman ylpeä aikaansaannoksestamme ja siitä, miten hieno tästä vielä tulee kun saadaan kiveykset paikalleen ja kukkalaatikot ja kaikki. Sitten voin nauttia kesästä ja pihasta ja sanoa: “I made that!”

Gale force winds

Kesä ja aurinko on tänä vuonna hellinyt huolella. Viime päivinä on kuitenkin tuuli ollut sitä luokkaa, että torstaina pihalla istuessani, auringon vielä paistaessa, oli olo kuin Tinoksella olisi ollut. Aurinko porotti kuumana, mutta tuuli oli kova kuin meltemi Tinoksella. Himpun verran vilpoisampi, joskaan ei kamalan paljon. Tarkkailin pienten puiden mittaisiksi kasvaneita tomaatteja, kurkkuja ja chilejä valmiina kantamaan niitä jälleen kerran sisälle, mutta torstaina tuulensuunta oli sellainen, että terassinseinustan kasvit olivat kokolailla tuulensuojassa.

Ihan samaa ei voi sanoa eilisestä myrskystä. Tuuli oli navakka koko päivän ja aurinko pysytteli pilvessä, välillä ripsi vähän vettäkin.Oikein hyvä sää pihatöille; ei päässyt tulemaan liian kuuma toisin kuin tänään, kun huhkin bikineissä paljain jaloin ja ilman hanskoja, saaden näin vekin sormeen sen jäätyä kiven ja maanalaisen betonikulman väliin. Alkuillasta tuuli yltyi suoranaiseksi myrskyksi ja edellä mainitut korkeat kasvit saivat turvapaikan makuuhuoneestamme yöksi. Viimeksi ne olivat sisällä, kun yölämpötilat olivat liian matalia niille, noin viikon ajan kesäkuun alussa.

Tuulen tuivertaessa gale forceissa mies arpoi ribsien grillaamisen ja uunissa valmistamisen välillä. Lopulta päädyttiin grilliin sitten kuitenkin ja niin saatiin hiiligrillatut ribsit itse tehdyn coleslawn seuraksi. Menu oli sama kuin viime vuonna, ja sitä edellisenäkin, sillä erotuksella, ettemme tällä kertaa tehneet baked beanseja lisäksi. Viime vuonna en myöskään tehnyt coleslawta itse, sillä meillähän ei silloin vielä ollut keittiötä…

Puutarhan antimia

Vaikka piha onkin vielä kovasti vaiheessa, on meidän kesäpuutarhamme jo hyvässä vedossa, kiitos toukokuun helteiden. Ensimmäiset tomaattitertut kasvavat ihan silmissä, kurkku on täynnä pieniä kurkunalkuja, salaattilaatikko pursuaa salaatista, paprikat ovat väärällään paprikoita, chilit kukkivat, yrtit kukoistava ja ensimmäisen kesäkurpitsan jo noukin ja laitoin salaattiin toissapäivänä.

On aivan huippua voida vain kävellä pihalle ja napsia yrttejä salaattikastikkeita ja marinadeja varten, ottaa sitruunamelissaa tai minttua jääteetä ja mojitoja varten (vain oma limepuu puuttuu 😉 ), poimia tuore kesäkurpitsa ja salaatinlehdet – ja ajallaan tomaatit, kurkut, munakoisot ja paprikatkin – omasta puutarhasta salaattia varten.

Onhan tuossa hommaa, hoivata taimia Suomen oikukkaassa kesässä ja vähän tyhmäksihän sitä itsensä tunsi kantaessaan niitä edestakaisin sisälle ja ulos aamuin illoin. On se sen arvoista kuitenkin! Tulee melkein yhtä halvaksi kuin ostaa kasviksensa kaupasta 😉 Oman puutarhan antimet kuitenkin maistuvat paremmilta – ja nyt ne oikeasti pystyvät kasvamaankin, kun puskat ovat poissa varjostamasta terassia.

Kukkia, kukkia

En ole suuri puutarhuri, enkä mikään kukka-asiantuntija. En edes tunnista useimpia niistä, sen paremmin luonnossa kuin kaupassakaan. Puutarha meillä on, ja pidän siellä puuhastelusta ja sen kasvamisen seuraamisesta. Puutarhamme kukilla on pääsääntöisesti kuitenkin vain yksi tehtävä: tuottaa hedelmää. Kun tomaatti tai kurkku tai chili tai paprika kukkii, ei kukka ole komea eikä upea, mutta meille kauniinpi kaikkea, sillä tiedämme, että pian siitä kasvaa hedelmä. Olettaen, että mehiläiset hoitavat tehtävänsä ja useimmiten ne niin tekevät.

On meillä pihallamme joitakin tarkoin valittuja koristekukkiakin. En tiedä kaikkien niidenkään nimiä, sillä osan olen valinnut ihan vain siksi, että ne näyttivät kivoilta. Samettikukilla on tehtävänsä erinäisten tuholaisten loitolla pitäjänä. Talviaikaan meillä voi satunnaisesti nähdä leikkokukkia kuten ruusuja, tulppaaneita ja gerberoita maljakossa, mutta tuossa taisi hujahtaa hyvinkin kymmenen vuotta, ettei minulla ollut ensimmäistäkään viherkasvia, kukista puhumattakaan, kotonani. Ruukkuyrttejä ja -salaatteja ei lasketa, vaikka niitä keittiömme ikkunalla talvisin näkeekin.

Silti, minullakin on lempikukkani. Niitä on jopa jokunen. Ei ehkä niinkään yllättävää, että niihin jokaiseen liittyy jonkinlainen tarina.

Rhododendron

Jos aloitetaan ihan alusta, alussa oli rhodo. Meidän landella on iso rhodo. Se oli iso jo ollessani lapsi, joten nyt se vasta iso onkin. Tuo landen kallioisen karussa maastossa viihtyvä rhodomme tapaa olla täydessä kukassa kesäkuun puolivälin synttäreideni aikaan. Joka toinen vuosi se kukkiin hurjana, joka toinen vuosi vähän vähemmän. Opin rakastamaan rhodoa jo pikkulapsena, isoäidin kanssa landella. Siitä lähtien, kun minulla on ollut oma piha, olen halunnut rhodoa pihalleni. Nyt minulla viimein on. Luultavasti samaa landen rhodoa, tuossa etupihallamme.

Orvokki

Orvokki on toinen kukka, josta olen pitänyt lapsesta saakka. Isoäiti istutti niitä landella kukkapenkkeihin joka vuosi, ja ne olivat ainoat kukat, joiden kastelusta tykkäsin. Kastelukannua kallistellessani hyräilin itsekseni: “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni…” Äiti minulle tuota laulua lauloi ja osaan sen yhä ulkoa. Meillä on orvokkeja pihalla nytkin.

Neilikka

Ehkä jos yritetään jotain kronologiaa ylläpitää, on neilikka vuorossa seuraavana. Neilikka astui sydämeeni ollessani kuudentoista. Olin isän, isän vaimon, ja isoäitini kanssa Viipurissa käymässä. Olin reissussa koko viikonlopun, sillä yövyimme Lappeenrannassa pari yötä. Minulla oli hirveän ikävä poikaystävääni (josta sittemmin tuli nyt jo ex-mieheni ja lasteni isä). Viipurin kauppahallissa erään kojun myyjä alkoi ylistää kauneuttani ja nappasi naapurikojun kukkaämpäristä neilikan, jonka ojensi minulle. Otin neilikan vastaan ja työnsin sen hiuksiini. Mielessäni tuo neilikka oli ikäväni inkarnaatio, ja siitä lähtien neilikka on ollut yksi lempikukistani. Eräänlainen tunteitteni konkretisoituma.

Oleanteri

No nyt pääsemme niihin kirjakukkiin. Joskus nuoruudessani luin Eero Ekqvistin kirjan Oleanterin punainen kukka. Tarina oli minusta hurjan kaunis. Se sijoittui Rooman ajan Palestiinaan ja jotakin tekemistä sillä oli kielletyn rakkauden kanssa – en enää sitä juuri muista, vaikkakin muistan sen, miten suuren vaikutuksen tarina minuun teki sitä lukiessani. Myöhemmin sain oman oleanterin – joka myös muuten rhodoa kovasti muistuttaa. Se kukki minulla monta kesää, kunnes kerran unohdin sen alkusyksyllä parvekkeelle ja halla tuli ja söi sen.

Auringonkukka

Auringonkukka on toinen lempikukistani, jonka nimenomaan kirja on elämääni tuonut. Torey Haydenin Auringonkukkametsä on huikea kertomus naisesta, joka joutui natsi-Saksassa synnyttäjäksi. Naisesta, joka yritti sodan jälkeen rakentaa uutta elämää, mutta jonka koko olemista ja sitä myötä perhettä ja lapsia, varjosti synkkä salaisuus, lapsensa menettäneen äidin kipu ja tuska, häpeäkin. Luin kirjan tosin aivan väärään aikaan elämässäni, esikoistani odottaessani. Itkin vesiputouksen lailla.

Tiikerililja

Nimeni johtuu heprean Shoshunista, joka tarkoittaa laakson liljaa, täsmällisesti ottaen kai kieloa, mutta olen ottanut vapauden tulkita sen vain liljaksi. Lilja, myös kalla, ylipäänsäkin kuuluu lempikukkiini, mutta rakkain niistä on minulle tiikerililja. Tiikerililja on liljoista se, jolla on eniten luonnetta, asennetta. Oranssi ja musta tiikerililja on liljojen kapinallinen. Liljojen epäsovinnainen teini. Vähän kuin minäkin punaisten ja mustien hiusteni ja vähän ikiteinimäisen kapinallisine asenteineni.

Orkidea

Orkidea on oikukas ja itsenäinen. Kaunis kuin mikä, mutta hivene karu varreltaan. Samaistun myös orkideaan ja vaikka minusta on vaikea pitää kasvi kuin kasvi hengissä, orkidean haasteen otan vastaan aivan toisella pieteetillä kuin useimpien muiden kasvien. Kun orkidea kukkiin uudemman kerran hoivissani, tunnen suurta riemua. Ja orkideani ovat kukkineetkin. Olen onnistunut!

Kirsikankukka

Kirsikkapuut, omenapuut, luumupuut ja mitä näitä on. Niistä kirsikka vaaleanpunaisine kukkineen on suosikkini. Kirsikka itsessään on minusta paljon esimerkiksi omenoita maukkaampi hedelmä, mutta sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, että niin pidän kirsikankukista. Ollessani kahdentoista, olin äidin kanssa Japanissa siellä sillä hetkellä asuneen parhaan ystäväni luona. Oli helmikuu, eikä Tokiossakaan vielä ollut hirveän lämmin, mutta ensimmäiset kirsikkapuut olivat jo kukassa ja se oli minusta yksi kauneimmista asioista maailmassa. Ihastukseni kirskikankukkiin sinetöi joitakin vuosia myöhemmin lukemani Mailis Janatuisen kirja Koulu ja kirsikankukka, jonka tarina niinikään sijoittuu Japaniin. Japanilla itsessään on ikuinen paikka sydämessäni.

Bougeainvillea

Kreikka – tai täsmällisemmin ottaen Kreikan Aegeanmeren saaristo, Kiklades, ja vielä täsmällisemmin sieltä Tinos – on toinen maa, jolla on oma paikkansa sydämessäni. Siellä, noilla kuvankauniilla saarilla, kasvaa bougeainvillea valtoimenaan. Oleanteritkin siellä kasvavat pensaina kukkien komeasti kesähelteillä, mutta seiniä kiipeävät ovien ja ikkunoiden ja parvekkeiden yllä roikkuvat bougeainvilleat ovat aivan oma villi palansa noita Kreikan saaria. Bougeainvillea tarkoittaa minulle aurinkoa, suolaista tuulta, merta ja karunkaunista luontoa. Valkoiseksi rapattuja taloja ja koboltinsinisiä ikkunanpuitteita. Sielun vapaata lentoa tuulen mukana.

Verenpisara

Pieni sydämenmuotoinen verenpisara kosketti sieluani erään talon portilla, kävellessäni siitä ohi liki joka päivä koirien kanssa, sydämeni ollessa raskas. Äitini oli kuollut, isoäitini oli kuollut, teinini kamppaili masennuksensa ja itsetuhoisuutensa kanssa. Pienet mutta sinnikkäät pinkit kukat katselivat minua pensaastaan ohi kävellessäni. Kurkottivat sydämeeni lohduttaen ja rohkaisten. Tuntui kuin suruni olisi saanut muodon. Tuntui kuin nuo piskuiset verenpisarat olisivat joka kerta ottaneet palan tuskastani ja muuttaneet sen kauniiksi ja vähemmän raskaaksi. Pieniksi vaaleanpunaisiksi timanteiksi. Kuin kyyneleeni olisivat muuttuneet kukiksi.

Ahkeraliisa

Ahkeraliisa ei ole kummoinenkaan, eikä oikeastaan edes lempikukkiani sinänsä, mutta minulla on vahva lukkarinrakkaus sitä kohtaan. Isoäitini kasvatti noita pieniä ja melko mitäänsanomattomia oranssinpunaisia kukkia sekä stadissa että landella joka kesä. Niitä kasvoi vanhassa käytöstä poistetussa puisessa jollassa, niitä kasvoi pihamaan kukkapenkeissä. Ne olivat myös ensimmäisiä kukkia joita itse omin kätösin istutin ensimmäiselle omalle pihalleni, isoäitini niitä minulle tietenkin tuotua. Lapsena autoin isoäitiä keräämään liisoista siemenet. Kun siemenet olivat valmiita kerättäviksi, niiden kotelo poksahti hauskasti sormissani.