Yleensä meillä nukutaan yöt (paitsi ehkä satunnaisesti uneton minä). Mutta sehän on parhaimmillaankin vain yleinen suuntaviiva lapsiperheessä. Silloin kun lapset oli pieniä – jos nyt jätetään vauva-aika kokonaan omaan luokkaansa – etenkin esikoinen heräili öisin usein pahoihin uniin. Tosikoinen vähän vähemmän, mutta kyllä hänelläkin oli yhteen aikaan tapana kömpiä meidän sänkyyn melkein joka yö, vaikka siitä sitten takaisin omaansa aina kannettiinkin. Mutta nyt kun nuo ovat jo noinkin isoja, on jo sentään enempi harvinaista, että jompi kumpi tulee meidän väliin yöllä.

Joskus kuitenkin. Kuten viime yönä. Tosikoinen pelmahti meidän väliin miehen herättyä jostain syystä käymään veskissä, ja säikäytti minut pahan päiväisesti. Hiipi huoneeseen hiljaan kuin kissa – on oikeasti täysin taas pielessä sanonnat, sillä eihän hiiret suinkaan ole hiljaisia vaan niiden jalat rapisevat, mutten sen sijaan tiedä mitään mikä liikkuisi yhtä aavemaisen hiljaa kuin tuo meidän kissa. Paitsi tosikoinen viime yönä. Kun istahti sänkyni jalkopäähän kuin olisi pudonnut katosta ja lähes aiheutti minulle sydärin.

Ei kuulemma saanut unta. Mielenkiintoinen konsepti kello viisi aamulla, vai mitähän se olisi ollut, jotain sinne päin. Ehkä tuo miehen yöllinen vessareissu käynnisti dominoefektin, jonka ensimmäinen palikka oli kenties herkässä univaiheessa ollut tytär, joka siis heräsi iskän ääniin. Vaikka tuo hiljaa liikkui hänkin. No kuitenkin. Tytär oli siis minun kainalossani ja liikettä havainnut kissa naukui oven takana, tahtoi myös mukaan geimeihin.

Kun tuo katti naukuu oven takana, ei me miehen kanssa nukuta. Aika pieni ääni sillä vielä on, mutta lienee joku tällainen äiti/isä-feature, joka meissä on lasten vuoksi aktivoituneena niin ettei uni tule, jos joku lapsista – tai kissa – itkee. Joten mies nousi sängystä uudestaan tekemään jotain kissalle, ettei naukuisi, kait koitti saada sen rauhoittumaan takaisin johonkin lempipaikoistaan jotta saadaan kaikki nukuttua. Samalla usutin tosikoisenkin takaisin omaan sänkyynsä, kun oli iskä pystyssä saattamaan sinne.

Tytär palasi omaan sänkyynsä ja nukkui aamuun. Mies palasi omaansa, mutta meidän ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin tosikoisen. Mikä on erittäin tyypillistä, kun jompi kumpi lapsista on keskellä yötä herättänyt, olkoonkin että nyt meni kenties toisin päin miehen osalta se kuka kenetkin herätti. Vaikea sanoa, miten aamuyö siitä olisi jatkunut ilman kissaa, sillä kissa on ja sekoitti viime yönä lopun pakan.

Eihän se nimittäin halunnut jäädä mihinkään nukkumaan yksin vaan palasi naukumaan oven taa, jolloin hellämielisenä päästin sen meidän sänkyyn. Viiden aikaan on enää puolisentoista tuntia nukkuma-aikaa jäljellä muutenkin. Sitä paitsi elättelin toivetta, että kisu nukahtaisi meidän sänkyyn tai vain kyllästyisi kun me nukutaan ja lähtisi pois, jolloin saataisiin kaikki kuitenkin nukkua. Useimmiten melkoista toiveajattelua kyllä, mutta tämän aamun tunteina ihan realistinen toive, sain huomata.

Kisuliini pyöri meidän ympärillä aikansa, kuten tavallista, mutta luopui yrityksestä leikkiä meidän kanssa parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja kiepsahti sen sijaan kainalooni nukkumaan. En tiedä mikä siinä oikein on, että kun kuka tahansa lapsista, kissa siis mukaan lukien näemmä, on meidän välissä, on minun kainaloni se, mihin käperrytään eikä miehen. No, olen tottunut, yhdeksän vuoden vankalla kokemuksella. Kissa siis käpertyi siihen, missä tosikoinen oli ollut käpertyneenä vain hetkeä aiemmin ja nukahti, käpälä sormeni ympärillä. Hellyyttävää.

Useimmiten en juurikaan nuku, kun joku on kainalossani. Poikkeuksena tästäkin lasten vauva-ajat jolloin olisin nukkunut vaikka ruokapöydässä jos olisin voinut, kun olin niin väsynyt. Mutta nykyisin siis yleensä en. Siksi tyttäret eivät saa normaalisti mitään loppuyön viisumia meidän sänkyyn vaan joutuvat palaamaan takaisin omaansa heti kun paha olo on helpottanut tarpeeksi. Mutta kissa oli sitten kai niin pieni, että nukahdin minäkin vaikka kainalossani oli pörröinen kerä. Mies kuulemma ei – vaikkei kissa edes ollut hänen kainalossaan!

Heräsin vain hetkeksi siihen, kun jossain vaiheessa kissa vaihtoi asentoa. Nousi ja kiepsahti toisinpäin. Niin että sen häntä oli kainalossani. Ja pehmoinen pää kylkeäni vasten. Niin nukuttiin kellonsoittooni asti. Melkein nukuttiin. Kisun moottori nääs hyrähti käyntiin joka kerta kun mies tai minä liikahdettiinkin. Ja sammui sitten taas. Joten niin kauan kuin oltiin suunnilleen liikkumatta, kaikki nukkui, mutta yksi jalan ojennuskin herätti kaikki horrokseen.

Kellon soittoon herättiin tietty kaikki. En enää pomppaa kattoon sen kamalasta ujelluksesta, eikä kisukaan tunnu sitä säikähtävän. Normaaliaamuina se on sille merkki, että nyt voi maukaista oven takan niin pääsee meidän luo. Ja niin hyvin se onkin ehdollistunut joka arkiaamu 6:30 soivaan kellooni, että lähes minuutin tarkasti se tulee meidän oven taa tuohon aikaan viikonloppuaamuisinkin.

Nyt se siis oli jo valmiiksi meidän sängyssä, ja käyttäytyi kellon soidessa juuri kuten mekin. Käänsi kylkeä mukavampaan asentoon 😉 Tarkkaan ottaen se kaipasi belly rubia, joten rapsuttelin ja silittelin kissaa kymmenisen minuuttia ennen kuin vääntäydyin lopulta pystyyn. Ja hektinen aamu sai alkaa.