Täytyy myöntää, että kun luin systerin blogista, kuinka tämä sankarieläin tanssii pitkin speksejä yskimisestä murtuneen kylkiluunsa kanssa, sen päälle, että sairasti pitkittyneen flunssan pitkittyneine kuumeiluineen ja kylkiluita murtavine yskineen, tunsin jo hieman huolta siskoni terveydestä (pään vai ruumiin, en ole ihan varma 😛 ) ja kestämisestä. Sairaudethan pitää levätä pois eikä tanssia itseään hautaan, eiks nii?

 

Mutta mitä tekeekään sankarieläimen sisko? Kun yöllä alkaa sellainen mahakipu, ettei saa nukutuksi juuri ollenkaan ja maha tyhjentyy yläkautta? Herää aamulla kelloon ja luulee vääntäytyvänsä töihin. Pesee hampaansa ja yrittää selviytyä suihkuun. Kunnes alkaa miettiä, josko suihkun voisi vaikka skipata – on vaikea seistä, kun joku on laittanut talon pyörimään ympärillä. Mutta silloinkin vielä miettii, että jos ne vaatteet laittaisi päälleen, jos vaikka autoon ei pyörtyisi, kun saa ainakin istua, jos selviäisi duuniin istumaan, asti, kai sitä istuallaan päivästä selviäisi? Ainoa vaan, että keho ei jaksa oikein tuottaa ääntä. Damn.

 

Ja niin sankarieläimen sisko tarttuu alistuneena kännykkäänsä ja soittaa esimiehelleen, joka ei vastaa. Soittaa toiselle, jolta voisi liietä apua, muttei tämäkään vastaa. Jolloin alkaa uudestaan pohtia, josko sittenkin siitä vielä selviäisi vaatteisiin ja duuniin istualleen. Pää uhkaa kuitenkin pimetä pelkästä seisomaan nousemisesta, joten puhelinta uudestaan käteen ja seuraava yritys. Onneksi puhelimen päässä on ihminen, joka tietää, että sankaruudesta ei ole apua, jos ei pysy pystyssä, ääntä ei lähde ja kaikki mikä menee alas, tulee myös ylös. Ja ottaa homman hoitoonsa.

 

Sankarieläimen sisko painuu siis lähes kontaten takaisin sänkyyn, peiton alle. Saa pian viestin, että sijaisuus on hoidossa – siis oikeasti, eihän sitä nyt voisi muutenkaan ottaa riskiä että tartuttaa muut, vaikka epäilys olisikin ruokamyrkytyksestä – soittaa pari puhelua vielä ja nukahtaa. Nukkuu loppujen lopuksi puolille päivin asti. Vääntäytyy syömään varovasti jotain, kun olo on nukkumisesta helpottunut. Istahtaa sohvalle tuijottamaan Moonlightingia silmät yhä puoliummessa. Ja käy päästämässä ylös pyrkivän jugurtin ulos.

 

Aamulla vielä luuli tuo sisko lähtevänsä töihin. Mutta päivällä ei meinaa jaksaa vääntäytyä kotona huoneesta toiseen, saati lähteä hakemaan kaupasta jotain vatsaystävällisempää syötävää. Tai lastaan hoidosta. Joten mies hakee lapsen hoidosta iltapäivällä ja tulee kotiin kaupan kautta, tuoden gefilus-mehukeittoa jälleen pari tuntia nukkuneelle sankarieläimen siskolle, jonka sisällä laiha omenamehu jo suostui pysymään. Mehukeittokaan ei pyristellyt enää ulos, joten iltaa kohti uskalsi jo syödä paahtoleivän ja mannapuuroa. Ja haaveilla MacFeastista. Mutta vain haaveilla.

 

Seuraavana aamuna sankarieläimen sisko herää uuteen päivään täysissä voimissa. Edellisen päivän heikotuksesta ei ole jälkeäkään. Sen verran varovasti aloittaa kuitenkin päivän, että syö ruisleivän kahvin alle, ettei sentään kahvia suoraan tyhjään mahaan mahataudin jälkeen – mutta kahvia on pakko saada, kukaan ei kestä toista päivää sellaista hedaria kuin edellisenä päivänä oli mahakivun lisäksi kärsinyt! Kuin olisi ollut megaluokan kankkunen. Not that I’d know… 😉

 

Kaikki menee ihan hyvin, sankarieläimen sisko on sankari itsekin ja vaikka vähän iltapäivällä kiertää vatsassa, ei se mitään. Se on vain ilmaa. Kotona sankari syö näkkileivän ja innostuupa syömään pari karkkiakin. Olo alkaa käydä huonoksi, mutta sankari uskottelee itselleen, että se on vain nälkää tuon parin päivän lähes-paaston jälkeen. Ja laittaa iltapalaksi mansikka-fruitiet. Vai frooshit? Tai mitä lie, pakastemansikoita ja maitoa blenderissä sekaisin kuitenkin. Ja saa sitten mahansakin taas uudestaan sekaisin. Frooshie haluaa pois. Ja sankari vajoaa sängynpohjalle jälleen.

 

Vain nukkuakseen taas yhden yön hyvin huonosti. Pyörii ja vääntelehtii. Käy yhden maissa tyhjentämässä jo tyhjän vatsansa. Pari kertaa uskoo jopa nukahtaneensa yöllä, sillä aamulla mieleen tulvii mustikuvia mitä kummallisimmista unista. Sellaisista, joita ei mieleltään terveiden ihmisten kuuluisi kai nähdäkään – mutta toisaalta, sankarisisko ei ole koskaan yrittänytkään väittää olevansa mieleltään terve 😉 Kellon soitua sankarieläimen sisko kääntää kylkeään ja nukkuu vielä. Vähän aikaa. Kunnes vääntäytyy pystyyn, syö yhden paahtoleivän huutavaan nälkäänsä ja laittautuu töihin.

 

Mies ja molemmat tyttäret yrittävät vakuuttaa sankarieläimen siskolle, että olisi parempi jäädä kotiin nukkumaan. Mutta kuka silloin istuisi töissä tämän pöydän ääressä? Naputtelisi tätä konetta? Joka oli töissä eikä kotona. Sankarieläimen sisko ilmoittaa ainakin hakevansa koneen himaan, jos ei muuta. Mutta tietää itsekin jäävänsä duuniin, vaikka onkin armottoman väsynyt ja vähän heikossa hapessa. On sitä pahemmistakin selvitty.

 

Kun vielä löytäisi jostain aivonsa, niin voisi tehdä vähän töitä. Jäivätkö ne ehkä kotiin, kun ei niitä näy duunissa?