Eilen esikoisella oli ysin kouluaamu. Neiti oli laittanut kellonsa herättämään varttia vaille seitsemän, nousi pirteänä sängystä ja oli periaatteessa valmis kouluun jo pitkälti ennen kahdeksaa. Tänään oli kahdeksan aamu, mies yritti saada tytärtä sängystä ylös puoli seitsemän aikaan, varttia vaille lapsi viimein laskeutui sängystään ja kömpi sohvalle torkkumaan ja lopulta itki seitsemän aikaan, yhä sohvalla maaten: "miks te koko ajan ahdistelette mua! kohta mä en nouse ollenkaan!", kun vuoroin koitettiin patistaa lasta aamutoimiin.

 

Suihkussa seistessäni mietin, miten vaikeaa se aamunouseminen oikeasti on itsellenikin. Luulisi, että siihen olisi tottunut jo lapsena, kun koulunikin kävin ysiluokkaan asti koulussa, jossa joka aamu oli kasin aamu. Juurikaan en myöhästellyt, mutta aika viime tipassa olin aina. Samassa koulussa ollut sisko lähti himasta parikymmentä minuuttia ennen minua. Vain seiskalla läksin kouluun lähes säännönmukaisesti ajoissa – ja silloin motivaattorina oli poika. Kundi, joka oli ollut samassa koulussa aiemmin, mutta jonka kanssa nyt meni koulutiet ristiin ja jos lähdin sopivaan aikaan saatoin kohdata hänet matkalla. Suuri teinirakkauteni, ennen kuin tapasin mieheni.

 

Mutta siis ei, en ole tottunut aikaisiin aamuihin vieläkään. Noin yhdeksäksi, tai vähän vaille, saan itseni raahattua duuniin. Kahdeksaksikin toki vääntäydyn aika usein, kurssiaamuina se on aivan called for, jos ei muuten niin jotta ehtii aamupalalle 😛

 

Eteisessä lähtiessä pohdin, laittaisiko jalkaan uudet "korolliset" tennarit vai uudet karvavuoriset tennarit. Karvavuoriset ovat päältä jotain muovia, joten olisivat sen kannalta oikeammat jalkineet tuohon loskaan, mutta toisaalta, nyt on kevät, kevyemmät kengät veivät voiton. Nyt on kevät. Okei, on nollassa tai max pari astetta päälle, mutta minä olen siirtynyt nahkatakkeihin ja sillä hyvä. Lumet sentään kuitenkin sulavat hyvää vauhtia, on märkää ja kuraista ja katolta rysähtelee massoittain lunta alas. Aika jättää talvi(vaatteet) taakseen. Silti, kengänkärjelle jäi autoon mennessäni vähän lunta, joka suli ja valui tennarin kankaalle ja siitä sisään, tippa kylmää vettä.

 

Työmatkalla kuulin uutisista, että Ruotsissa on jossain teurastamoissa keitetty sikoja elävältä. Syynä pieleen mennyt tainnutus, jonka seurauksena siat ovat heränneet, kun ne on laitettu kiehuvaan veteen. Niinkun, eeuuwww! Tuollaisia juttuja ei kerrassaan pitäisi kuulla, jos aikoo säilyä sekasyöjänä. Vähän niinkuin nämä kanat joiden jalat kasvavat kiinni kanalan lattiaan? Todellisuuspohjasta en ole satavarma, mutten kamalasti halua sitä miettiä, sillä kanaa syön lihoista mieluiten. Ja kananmunat ostan aina luomuna tai vapaan kanan munimina.

 

Duunissa heitin duunikaverille tokarin, kun oli ollut viime viikolla julistustani kuuntelemassa, mutta tokari oli jäänyt vielä pöydälleni. Hivenen katkerana totesin, että itselläni ei ole vieläkään yhtään sellaista vaikka syytä olisi, mutta niitä ei meillä ennen henkilökunnalle jaeltu, Esikoisellanikin on meiltä todistus, samoin miehelläni, mutta minulla ei. Mistä johtuikin mieleeni tyttäreni edesottamukset jälleen. Fiksu lapsi, mutta välillä menee melkein ylimielisyyden puolelle.

 

Patentti pohdiskelija-tyttäreni eilen aamulla hampaidenpesulla kertoi minulle sunnuntain retkestään Kansallismuseoon yhdessä mummin (ja tosikoisen ja serkun) kanssa. Jänskin juttu oli kuulemma ane-arkku. Kerroin tytölle, että ennenvanhaan ihmiset uskoivat, että laittamalla rahan arkkuun, he pääsevät taivaaseen. "Oliks ne vähä niinku taikauskosia?! Miks ne sellasta uskoi?" "Koska papit niin opetti, eikä tavallinen väki osannut lukea, joten he uskoivat mitä pappi sanoi." Muutaman miksi-kysymyksen ja vastauksen jälkeen välillemme laskeutui hetkeksi hiljaisuus.

 

"Siitä tulikin mieleen, että kun säkin kaikkea nykysin googletat, muistathan, ettei netissä kaikki ole välttämättä totta. Voit kysyä vaikka äidiltä tai isiltä apua, jos et oo varma, mikä on totta ja mikä ei." "No kuka nyt ei tietäs, ettei kaikkee siellä voi uskoa, kun nettiin voi kuka vaan kirjottaa mitä vaan! Hei haloo!" "Ööö… ei kaikki tiedä, mut hyvä jos sä tiedät." "Niin se opeki sano siellä kurssilla." "Nii… mut kaikki ei oo käyny meillä sitä nettikurssia…" Niin, tytär istui siis viime elokuussa päivän meillä henkilökunnan lasten nettikurssilla. Ei sitten vissiin ihan turhaan 😉