Täällä on mitä kummallisin wlan-yhteys. Yhtenä  päivänä voi netissä tehdä mitä vaan. Toisena ei saa yhteyttä muodostettua ollenkaan. Kolmantena yhteys muodostuu, muttei ilmeisestikään dns-palvelimeen, koska www-sivuille ei pääse…  Olisin jo moneen kertaan halunnut tätä blogiani päivittää, mutten vaan ole päässyt nettiin. Mutta, tässä pari  offline-kirjoitusta sitten.

13.2. klo 7:10
Eilen lähdettiin heti aamusta
Puerto Ricoon viettämään “turistipäivää”.
Mutsi kun asuu täällä pikkuisessa Playassa, jossa ei
ole samanlaista turistimassaa kuin noissa isoissa rantakohteissa, ja
käyttäytyy kuin paikalliset, kulkee sujuvasti autolla ja
tuntee paikat, tulee mutsin kanssa vähän samanlainen fiilis
kuin olisi ihan vaan Suomessa käymässä vieraassa
kaupungissa. Mutta Puerto Ricossa tulee turistifiilis, miljoonan muun
turistin seassa.

Kuljettiin Puerto Ricon ostari päästä
päähän ja takaisin. Käsiin tarttui tytöille
teepaitaa, huivi-lippistä, aurinkolaseja ja uimapatjat,
esikoiselle uudet bikinit ja tosikoiselle mieletön
prinsessamekko, jonka maksoi osittain ihan itse sen saadakseen.
Itselleni ostin bilesandaalit, ihan mielettömän upeat! Ja
hihattoman topin ja bikinit myös. Se oli shoppailupäiväni,
luultavasti loman ainoa, tai niin ainakin ajattelen nyt 😛

Täytyy sanoa, että
shoppailuintoani tuolla vähän laimentaa myyjien
ylenmääräinen myynti-into. Alkoi lopulta ihan ahdistaa
se, ettei saanut katsoa ja etsiä ja miettiä rauhassa, vaan
heti oli joku kimpussa a) ihastelemassa minua ja lapsiani ja b)
myymässä myymässä ja myymässä. Niiden
kenkien myyjä olisi luultavasti ostanut minut, jos olisin ollut
kaupan… En minä siitä huomiosta niin muuten, saahan sitä
ihastella ja perään vislata jos huvittaa, mutta mieluummin
ei koskea – shopata nyt ainakin haluaisin ilman että tarvitsee
väistellä myyjän käsiä!

Ei siis ehkä enää Puerto
Ricoon, ellen saa aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaani kävellä
sinne rantatietä pitkin kameran kanssa keskenäni. Tai
juosta pikkukameran kanssa.

Iltapäivällä käytiin
tuolla tämän talokompleksin päällä altaalla
testaamassa uusia bikineitä ja uimapatjoja. Gorilla näyttäytyi
jälleen tuolla lahdella, mutta gekkot painelivat piiloon, kun
hiiviskelin niitä kuvaamaan. Täytyy yrittää taas
toisen kerran. Illan ruokakauppareissulta palatessa sen sijaan
esikoinen bongasi valaan vuoren huipulta – lähempänä
se osoittautui lautasantenniksi – ja illalla kertoi nähneensä
jättiläisen meressä kylpemässä. On tämä
vaan Kanaria aikamoinen ihmemaa 😉

Ja ihmeellinen on tämä
nettiyhteys, joka on yhdistetty muttei löydä yhtään
nettisivua. Mutta ihmeellisintä kaikesta on, että minä
heräsin jo kuuden aikaan lomallani! Olkoonkin, että Suomen
kello oli silloin “jo” kahdeksan.

16.2. klo 18:45
Reissua on takana jo yli puolet.
Aikamoisia käänteitä on tässä ehtinyt
tapahtua!

Perjantai oli upea aurinkopäivä,
kuuma kuin mikä. Vietettiin siitä valtaosa tuolla
uima-altaalla, tyttäret vedessä peuhaten, minä ja
mutsi enimmäkseen aurinkotuolissa lojuen. Mutsi taisi jonkun
uimapyrähdyksen tehdä, minä pysyttelin kuivilla. Ja
iltapäivällä taisivat minimalistiset
ruokailutottumukseni koitua turmiokseni tässä ilmanalassa:
yhtäkkiä aloin voida todella huonosti, meni koko elimistö
sekaisin. Ellen sitten saanut jostain jonkun mahapöpön,
mahdollista sekin.

Niin tai näin, koko
ruoansulatuselimistöni tyhjeni joka päästä ja
melkein pyörryin wc:hen. Loppupäivän vietin palellen
ja pahoinvoiden vällyjen alla, puoliunessa, pienessä
kuumeessa. Mutsi laittoi likat nukkumaan, minä jatkoin uniani
aamuun asti, tietämättä mitään siitä,
mitä kaikkea äitini yön aikana ehti.

Ystävänpäivän
aamuna heräsin jotensakin elossa. Räpläsin
kännykkääni, kun se yhtäkkiä soi. Mies
soitti, mutta kändeni näytti että soittaja oli mutsi.
Luulin kännyni vallan seonneen – luottamukseni uuteen
puhelimeeni ei ole järin suuri vielä – kunnes mies alkoi
selostaa, miten seisoo ulkona ja katselee auringonnousua, miten on jo
ulkonakin melko lämmin. Wooot! Miehen kehotuksesta menin
parvekkeelle, katsoin ylöspäin ja siellähän se
mieheni seisoi äitini parvekkeella!

Jollen olisi ollu jalat tukevasti
maassa, olisin pudonnut. Olin aivan täydellisen puulla päähän
lyöty. Miehen ystävänpäiväylläri
minulle oli saapua viikonlopun viettoon meidän luo Kanarialle!
Mutsi oli yöllä yhden maissa hakenut miehen kentältä,
ja siinä se nyt oli. Mies oli mutsin kanssa reissunsa
suunnitellut, minulle ja lapsille ei ollut kumpikaan kertonut mitään,
se oli meille yllätys. Minulta meni tovi toipua ylläristä,
mutta kylläpä oli mainiota!

Lauantai vietettiin autoretkellä
vuoristossa. Käytiin katsomassa luolayhteisöä – siis
että vielä 2000-luvullakin on jengiä, joka bunkkaa
ihan tosissaan luolissa! Modernisoiduissa ja tv-antennilisissa tosin,
mutta luolissa yhtä kaikki! Siitä jatkettiin keräämään
isoja käpyjä Pico de las Nievesille, siis sinne missä
viikko sitten satoi lunta, mistä ei enää ollut
tietoakaan. Paikan nimi on muuten suomeksi lumihuippu. Katsottiin
komeita maisemia, kerättiin käpyjä, syötiin
eväitä ja kiipeiltiin vuorenrinnettä.

Sunnuntaina lähdettiin aamulla
perheen kesken tutkimaan Playa del Curan rantaa kallioineen. Ensin
vähän kasteltiin varpaita Atlantissa hiekkarannalla, sitten
lähdettiin vaeltamaan kaltseille. Kuljettiin rantaviivaa pitkin
kunnes näkyviin tuli Mogan, bongaten matkan varrella rapuja ja
lammikoihin kiikkiin jääneitä kaloja.

Iltapäivällä lähdettiin
vielä autolla ihan sinne Moganiin asti. Kiipeiltiin ylä-Moganin
pieniä porrakujia etsien tietä labyrintistä ulos ja
ylös näköalatasanteelle. Se olikin toinen hämmentävä
kokemus – että ihmset asuvat sikinsokin rakennetuissa
taloissa, pienillä kujilla, joihin johtavat vain portaat ja
parhaimmillaan pelkät tikkaat! Ovet olivat osin pelkkiä
verhoja, osin vain puolikkaita ovia. Mutta kaunista siellä oli!

Tänään mies lähti
takaisin kotiin. Pyörähdettiin vielä aamulla
näyttämässä miehellekin Puerto Ricon
turistirysää, shopattiinkin vielä vähän
sittenkin… Tosikoinen sai ihanan farkkuhameen, esikoinen toisenkin
teepaidan (kun ei oikein muut vaatteet siellä kiinnosta), mies
osti itselleen pienen olkalaukun ja minulle ostettiin ihana
haaleanvaaleanpunainen tähtikukkasormus.

Ostarireissun jälkeen heitettiin
mies kentälle, mistä lensi ensin Lanzarotelle ja nyt on
toivon mukaan jo matkalla Suomeen, kaiketi koneenvaihdon
(alkuperäisessä jotain vikaa?) aiheuttaman viivästyksen
jälkeen. Me pyörähdettiin “kotimatkalla”
Arguineguinin kautta ja viettiin sitten loppupäivä jälleen
altaalla.

On ollut tähän asti ihana
reissu 🙂 Ja plussana miehen pari päivää täällä
meidän kanssa. Ainoat miinukset tekevät kenkkuileva
nettiyhteys ja tämä kummallinen olotilani. Olen vasta
tänään ollut suunnilleen kunnossa, vaikka vieläkin
ajoittain mahassa tuntuu oudolta. Viikonlopun reissuista selvisin
hämmästyttävästi buranan avulla, mutta aina
välillä meni voimat kokonaan ja uuvahdin täysin.

Nyt on taas yksi ilta jo. Päivät
täällä on lämpimät, mutta aamut ja illat
viileät. Ja päivät on olleet täydet, aktiiviset,
iltaisin on jo aika väsynyt itse kukin. Olen itsekin mennyt
nukkumaan joka ilta suunnilleen yhtaikaa lasten kanssa – ja
herännyt mutsin tavoin noin auringonnousun aikaan, kasin maissa.

Nyt…
Tänään on käyty ihmettelemässä Las Palmasin vanhan kaupungin kujia autosta käsin sekä Canterasin biitsiä ihan tallustellen. Syötiin pizzaa ja paellaa pienessä rantaravintolassa, ja jälkkäriksi "it is laminated crunchy with mascarpone in creme…" vai miten se laminoitu crunchy menikään 😀 Las Palmas ei tehnyt vaikutusta. Iso, jotenkin ankea, sokkeloinen paikka. Onneksi mutsi ei asu siellä. Las Palmasista ajettiin vielä Moganiin syömään Bailey’s-juustokakkua irkku-kahvilaan – taivaallisen hyvää (ja niin iso pala, etten saanut sitä syötyä loppuun asti hyvällä tahdollakaan)!

Päivän lausahdus tosikoisen suusta: "Äiti elää pelkillä korkokengillä."

[Kyllä olisi kiva laittaa sekaan muutama valokuva, but not gonna push my luck with this wobbly connection…]