Puoli seitsemältä tänä aamuna, ennen kuin kenelläkään oli kello vielä soinut, kun minä olin vielä täydessä unessa, kuului esikoisen huoneesta kolinaa ja ähinää ja tukahdutettuja huudahduksia. Heräsin ääniin ja olin varma, että tytär oli nähnyt jotain aivan kamalaa painajaista ja oli ihan paniikissa. Kuulin tytön tassuttelevan jo käytävässä ja unisena mumisin, että tule tänne meidän väliin. Mutta tytär tulla tohkasi meidän makkariin ravistelemaan meidän peittoja innosta puhkuen: "Siellä on lunta! Maassa on lunta!"

 

Ihme kuudes aisti tytöllä! En muista, millon on viimeksi herännyt ennen kellojen soittoa, vaikka onkin perheen paras herääjä, ts. vähiten aamu-uninen tai se meistä, joka saa oikeasti riittävän määrän unta per yö. Mutta juuri sinä aamuna, kun oli ensilumi satanut maahan, heräsi neiti sitä ihmettelemään minun näkökulmastani keskellä yötä. Aikoinaan itsekin kyllä heräsin aina ensilumiaamuina tietäen lumen tulleen jo ennen sängystä nousemista, mutta se johtui siitä, että spårien ääni vaimeni aina lumessa sen verran, että tunnistin sen, puoli-vaistonvaraisesti tosin. Tytär pisti paremmaksi – meillä ei todellakaan kuulu mitään säännöllisiä ääniä, lumen kanssa tai ilman.

 

Myöhemmin mies ja esikoinen istuivat aamupalapöydässä, esikoinen jälleen tapansa mukaan vastapäätä istuneen isänsä jalkoja potkien. Mies hermostui siihen jälleen, ihmetteli: "Miksi ihmeessä sun tarvii aina potkia kun istutaan pöydässä? Ei niitä jalkoja tarvii heilutella aina!" Sitten huomasi, että jaa, eihän tytön jalat vieläkään yllä lattiaan kunnolla, tokihan ne heiluu, kun ne roikkuu ilmassa. "Sulla pitäis sittenkin olla vielä se TrippTrapp käytössä," mies nauroi tyttärelle.

 

Esikoinen 8v siitä suivaantui! Eihän hän nyt enää missään pikkulasten tripptrappissa istu! Oli tyttö sitä mieltä, ettei moisen tuolin säädötkään enää hänelle riittäisi, kun on jo niin pitkä. Mies muistutti kiusoitellen, että tuolin paketissahan on kuva teinipojasta, joka soittaa kitaraa tripptrappilla istuen, niin että kyllä säädöt riittää ja tuolia voi käyttää isotkin! Jolloin esikoinen osoitti olevansa aikakautensa lapsi: "No kuvassa ehkä, ei se mitään sano! Kuvassa nyt voi olla mitä vaan!" Kelle meistä olisi lapsena tullut mieleen epäillä kuvaa? Mutta tämän päivän lapselle on ihan normaalia, että kuva ei ole absoluuttinen totuus, totta kai kuvia käsitellään, "hei ha-LOO!"

 

Vähän ajan kuluttua minä lähdin toihin ja viemään tosikoista hoitoon. Tosikoinen otti mukaansa loikkivan pupunsa ja vararukkasensa, minun huolekseni jäi muistaa ottaa eilen kotiin tulleet villasukat takaisin päiväkotiin. Poimin villikset eteisen penkiltä ja tein niistä siistin nyytin lipaston päälle odottamaan, että vedin takin päälleni. Tosikoinen oli jo hilpaissut pihalle sitä ensilunta ihmettelemään, minä lähdin perässä. Pääsin autolle asti, kun huomasin villasukkien jääneen. Palasin sisälle hakemaan niitä, jolloin pikkuvanha esikoiseni huokaisi keittiössä: "Huoh, mitä sulta tällä kertaa jäi?"

 

Kuittasin tyttärelle, että ne villasukat jäi, "älä siellä huokaile, ihan niinkun ei sulta koskaan unohtus mitään!" Tosiasia kuitenkin lienee, että olen tullut pahasti isääni hajamielisyydessä. Jos pitää muistaa ottaa mukaan muutakin kuin vain käsilaukku, olen heti pulassa. Eilen jäi tanssireppu, josta mies soitti minulle matkalle ja palasin sitä hakemaan. Onneksi en ollut kaukana. Tietokone on jäänyt kotiin monesti, mutta toistaiseksi en ole päässyt töihin asti ilman sitä. Isälläni on klassisesti aina kolme lähtöä, minä olen toistaiseksi yleensä selvinnyt kahdella lähdöllä. Minä irvailin asiasta isälleni aikoinaan, nyt ei enää ole varaa.

 

Ehkäpä oma tyttäreni vielä jonain päivänä löytää itsensä tästä jamasta myös 😉 Nimittäin menen itse aina sen taakse, mitä joskus luin, että hajamielisyys johtuu vain siitä, että aivot työskentelevät "tärkeämpien asioiden parissa", ts. kun muistettavaa on paljon ja aivot aktiivisina erilaisten kysymysten äärellä, joutuu aivokapasiteetti priorisoimaan ja silloin triviaalit villasukat unohtuvat. Sinne päin varmasti 😛 Ja koska esikoiseni osoittaa samaa ajattelun intensiteettiä myös, pohtii jatkuvasti vaikka mitä kuten vaikka kertotauluja aamupalapöydässä (sujuvat kuin vettä vaan), tulee vielä jonain päivänä se aivokapasiteetti hänelläkin vastaan. Sitten kun tulee vanhaksi niin kuin minä.

 

Ai niin mut, enhän minä ole vielä vanha! En edes tyttäreni mielestä! Eräänä aamuna popsin noita monia pillereitäni – vitamiineja ja hivenaineita ja niitä kylmäsormisuuslääkkeitä, esikoisen katsellessa vierestä. Tytär huudahti: "Äiti, mitä pillereitä sä oikein syöt noin paljon?" Nauroin tytölle: "Kaikkia sellaisia, mitä ihminen tarvii, kun vanhaks tulee." Tytär tuhahti: "Äiti. Et sä ole vielä vanha. 33 ei ole vanha." ja pelasti siten sen päiväni 😉