Istuin vaihteeksi tänään aamulla ruuhkassa Hämeenlinnanväylällä ja sitten vielä stadin päässä,  kun eräänkin risteyksen valot eivät toimineet. Olen näiden työvuosieni aikana oppinut jo relaamaan tuolla aamuruuhkassa, ei siellä sen nopeammin pääse kuin pääsee, vaikka hikoilisi ja kiroilisi kuinka. Mutta tänään jälleen aloin jo jossain vaiheessa vilkuilla auton kelloa hermostuneesti, kun se armottomasti kulutti minuutteja eteenpäin ja aloin tajuta, että todellakin myöhästyn asiakkaalta. Puhelinta käteen vaan – toisaalta, inhimillisiä tekijöitähän tuollaiset on, ei siitä kukaan moksiskaan tietenkään ollut, että lopulta huikeat viisi minuuttia myöhästyin sovitusta kellonajasta.

Päivä asiakkaalla oli työntäyteinen, syömään kerettiin, mutta kahvitaukoja ei paljon pidetty, lipitettiin kahvia samalla kun tehtiin hommia. Ja silti kellon lähestyessä neljää, todettiin, ettei oltu ehditty läheskään kaikkea mitä oli suunniteltu. Pikainen yhteenveto ja suunnitelma jatkoa varten ja sitten jo asiakas itse hoputti, että kello on muuten jo kolmea vaille neljä, sun tarvii lähteä että ehdit! Olin nimittäin sanonut, että pitäisi noin kymmentä vaille neljä lähteä, jotta ehdin hakemaan tytärtä hoidosta, mutta eihän se aivan niin tietenkään mennyt… Vielä tää asia ja vielä ehtii ton. Juuei olisi ehtinyt 😀

Säntäsin autolle ja aloin ajaa päiväkotia kohti aivan liian lujaa. Juutuin ruuhkaan, otin riskin ja valitsin vaihtoehtoreitin – tällä kertaa se kannatti, mutta yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vielä pahempi jono vastassa. Hämeenlinnanväylällä pysähdeltiin vielä motariosuudellakin, mikä ihme siellä sitten mättikin, sadeko? Ei siellä yleensä ihan noin tukkoista ole. Olin lopulta päiväkodissa viittä vaille viisi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun minuuttiaikataulu ei loppunut vielä siihen! Seuraavaksi piti hakea esikoinen kaverilta, käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja sännätä puoli kuudeksi yleisurheilun koululaiskisoihin!

Hämmästyttävää kyllä, selvittiin. Oltiin puolelta tuolla Klaukkalan yläasteella, missä hallikisat pidettiin. Oltiin tietenkin varustauduttu ulkoskaboihin, kun ei missään kerrottu, että ne ovat sisätiloissa! Loogista kyllä, mutta ihan totta, ei sitä voinut ekakertalainen tietää. Ei siis tietenkään tyttärellä ollut mukana sisäpelikenkiään, siitäkös suru. Joten tytöt jäivät koululle, minulla oli huikeat kymmenen minuuttia aikaa käydä hakemassa tyttärelle sisälenkkarit himasta.

Teoriassa nipin napin mahdollista, mutta käytännössä ei tietenkään. Tuntui, että yhtaikaa kanssani oli liikkeellä koko Klaukkalan väki ja valot tietenkin minua vastaan. Olin kotona vasta tuon kymmenen minuutin kuluttua, vaikka normaalisti matkaan menee viisi. Ja himassa sitten seuraava pulma: missä ihmeessä ne kengät oikeastaan ovat? Tiesin ne jo kerran kohdanneeni täällä, mutta… Kaivoin pusseja perähuoneessa pikavauhtia, viskoen kamoja sinne ja tänne juuri niin kuin olen kieltänyt lapsia tekemästä. Mutta löysin kengät muutamassa minuutissa, melkoinen suoritus sinänsä 😛

Olin takaisin koululla kymmenen minuuttia liian myöhään, 8v tyttöjen kolmiloikka oli juuri päättynyt. Ja esikoinen pahoilla mielin selvitti, miten hän ei hypännyt, sillä hänen nimeään ei ollut kuulemma huudettu. Ihmettelin kovasti, mutta ilmeisesti tytär ei ollut kuullut ja hogannut kuulutuksia poissa ollessani ja minulle tuli entistä kurjempi olo. Käytiin asiaa selvittämässä ja tyttö sai hypätä erikseen kolmiloikan sentään 🙂 Loikkimista seurasi vauhditon pituushyppy. Niistä laskettiin pisteet yhteen ja sitten palkintojenjako.

Palkintojenjaon alla esikoinen painautui minua vasten ja sanoi: "mä jäin kumminki viimeseks". Yritin lohduttaa, sanoa, että ensinnäkään tuloksia ei vielä tiedetä, ei kannata olla pessimisti, ja toiseksi urheilukilpailuissa aina joku voittaa, joku häviää, loput sijoittuvat väliin. "Mä hävisin ihan varmaan!" Mitalisijoille ei ainakaan ja siitä tuli jo iso suru. Tytär halusi, että käyn katsomassa seinältä tulokset, niinhän se, että viimeinen (kuudesta) tuo raasu oli. Ja koville otti. Koitin sanoa, että jos olisi järkätty matikkakisat, olisi hän voittanut varmasti – toi taas eilen kotiin matikankokeen, josta oli saanut luokan toiseksi parhaan tuloksen – sanoin, ettei kaikki ole hyviä kaikessa ja tärkeintä oli, että osallistui!

Tultiin kisoista kotiin ruokakaupan kautta, haettiin jotain vähän tukevampaa ja mieluista iltapalaa, kun oli päivällinenkin jäänyt väliin kaikilla. Istuttiin yhdessä iltapalalla koko perhe, rauhassa, vaikka kello varsin pian alkoi jo näyttää jälleen liian paljon. Iltapesu ja nukkumaanmeno olivat käsillä. Väsyneet neidit sippasivatkin sänkyihinsä tällä kertaa nopsaan, mutta nyt yhtäkkiä muistin, että kaiken tämän kiireen keskellä esikoisen läksyt jäivät. Ei musitanut tehdä niitä kaverin kanssa, eikä illalla enää ehditty. Onneksi huomenna on kymmenen aamu. Taidetaan kaikki ottaa huomisaamu ihan relasti. Minäkin venytän työpäivää ennemmin vähän sinne illan suuntaan…