Me oltiin miehen kanssa perjantaina leffassa katsomassa uusinta Bondia, minkä vuoksi tyttäret olivat mummilassa yötä. Ja koska oltiin joka tapauksessa menossa tänään sinne syömään, ehdotti anoppi, että lapset jäisivät koko viikonlopuksi heille ja näin sovittiinkin. Meillä oli siis miehen kanssa ruhtinaallinen lapseton viikonloppu, kunnes tänään mentiin isänpäivälounaalle anoppilaan ja sieltä typyjä noutamaan. Teki hyvää tälläkin kertaa meille tämä pikkubreikki kaksin. Syksy on ollut hirvittävän raskas.

Ja sitä se on ollut lapsillekin ja tässä tapauksessa se, mikä meille oli hyväksi, ei sitä lapsille ollut ihan suoraan. Välillisesti kyllä, sillä tämän myötä heillä on taas vähän relammat ja kärsivällisemmät vanhemmat. Mutta näin lyhyellä tähtäimellä lyhyen ajan sisään osuneet useampikin yökyläily yhdistettynä aikaiseen aamunousuun tänään (myös mummilassa yökyläillyt pikkuinen serkkutyttö heräsi jo ennen kuutta kuulemma) oli tyttärille vähän liikaa.

Ei se vielä siellä anoppilassa niin näkynyt, paitsi riehuntana, mutta se nyt on normaalia muutenkin. Tosikoinen halusi kuitenkin lähteä kotiin jo varsin aikaisin, mikä ei ole ihan tavallista. Lähdettiin – ja unohdettiin noutaa autoni työpaikan hallista, mihin se jäi perjantaina. Auto, ja autossa olleet pari leipää, jotka perjantaina olin ostanut hakiessani itselleni aamukahvin eräästä leipomosta matkalla asiakkaalle. Leivillä on muistaakseni huomenna parasta ennen päiväys…

Himassa se piru sitten pääsi irti. Esikoinen itki melkein koko illan. Milloin mikäkin oli huonosti ja häntä kuulemma kaikki vain kiusasivat, kun aina kun hän jotain halusi, ei tehtykään enää sitä ja hän vain hävisi kaikki pelit ja kaikki oli kuulemma hänelle vain ilkeitä. Neidillä oli pieniä asenneongelmia… Täytyy sanoa, että vaikka ymmärsin kyllä, mistä tuuli, on esikoisen tapa potea pahaa oloa äärimmäisen raskas ja vaikea meille muille. Kun ei päästä lähelle ja lohduttamaan, vaan murjottaa, tiuskii ja loukkaantuu kaikesta.

Tosikoinen potee toisin. Riehuu ja räyhää ja kiusaa siskoaan. En tiedä onko sitä kovin paljon helpompi käsitellä, mutta se ei tunnu emotionaalisesti itsestä ihan niin pahalta, etenkään kun tyttö sitten kuitenkin tulee syliin ja haliin reuhaamisen lomassa ja rauhoittuu ainakin pieniksi hetkiksi. Esikoisen kanssa meinasin jo vaipua eräänlaiseen epätoivoon, kun en keksinyt enää miten tytön tavoittaisi, jotta voisi saada sitä läheisyyttä, mitä pohjimmiltaan kaipasi.

Mies sai lopulta tosikoisen innostumaan piirtämisestä, minä jäin mököttävän esikoisen kanssa tämän huoneeseen, siedin aikani tiuskintaa takaisin, kun koitin jotain jutella ja vähän kerrassaan tytär siitä tokeni ja alkoi vastailla ja jutella normaalisti. Ehdotin, että tulee kanssani paistamaan meille lättyjä iltapalaksi. Näin tehtiinkin, mutta tottahan tosikoinen huomasi, että keittiössä oli jotain tekeillä ja riensi mukaan myös. Mikä olikin jälleen esikoiselle liikaa, tämä kun halusi olla välillä kanssani kahden.

Eräänlainen äidin painajainen sekin, että haluaisi voida antaa aikaa yksin kummallekin tyttärelle, mutta koska he haluavat sitä aina yhtaikaa, yrittäisin sitten jakaa sen ajan. Mikä sopisi kyllä nuorimmalle, muttei vanhimmalle, jota harmittaa pikkusiskon tuleminen niin paljon, että lähtee sitten itse pois ja murjottaa jälleen. Minulla oli siis kaksi itkevää lasta keittiössä, en enää tiennyt mitä tekisin, koska teinpä miten tahansa, aina vähintää toinen lapsistani olisi pahoittanut mielensä.

Seisoin keittiön nurkassa kädet silmillä, valmiina purskahtamaan itkuun itsekin. Mies tuli hätiin, nappasi esikoisen syliinsä ja ilmoitti, että nyt et tyttö lähde kyllä murjottamaan, tällaisesta ei tule mitään, ja koitti selittää esikoiselle tilanteen eri puolia. Ja onnistuikin. Esikoinen näytti älynsä ja ehdotti, että toinen sitten tekee taikinan äidin kanssa ja toinen paistaa lätyt äidin kanssa. Vastasin, että sovitaan sitten, että tosikoinen tekee kanssani taikina, esikoinen isompana voi tulla paistamaan lättyjä kanssani. Tytär on ihan kokenut paistaja jo, mökillä muurikalla paistaa niitä jo ihan pro:na.

Se oli parhaita hetkiä meidän perheen elämässä toviin. Minä tunsin itseni jo aivan avuttomaksi, liian usein on viime aikoina tuollaiset tilanteet vain menneet siihen, että kaikki itkee, minä lyön hanskat tiskiin ja homma hajoaa käsiin. Mutta tällä kertaa ei niin käynyt. Mies otti ensin tilanteen haltuun kuin mies ainakin, sitten esikoinen vielä ratkaisi sen perimmäisen ongelman luovasti ja joustavasti.

Minulla on hieno perhe. Valitettavan usein se tosiasia hukkuu kaikkeen tähän kiireeseen ja hälyyn ja kaikilta näkyy vain ne huonoimmat puolet. Mutta pohjimmiltaan, minulla on hieno perhe. Ja tämä kotikin taas pykälän verran kodimpi, eilen oli hyvä päivä, kun miehen kanssa laiteltiin täällä kaikkea pientä taas kuntoon.