Joskus vuosikausia sitten tytärtä harmitti, että pikkusiskolla oli sellainen keltapukuinen nalle, joka tällä oli – ja on yhä! – aina kaikkialla mukana, rakas nalle, paras kaikista pehmoista. Esikoisella ei ole koskaan ollut vastaavaa lempipehmoa, ja jotenkin tuo pikkusiskon tunneside nalleen muodostui kateuden aiheeksi. Asiallahan ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kyseisen nallen kanssa, mutta esikoiselle, joka ei ole osannut kiintyä mihinkään pehmoon samalla tavalla muita enemmän, asia konkretisoitui nallen kautta. Joten kun ei vanhemmat ostaneet hänelle samanlaista nallea kuin minkä sisko oli jo syntymälahjaksi saanut, teki tyttö itse itselleen nallen paperista ja pyysi äitiä ompelemaan sille puvun.

 

 

 

Nyt tuo esikoisen itse tekemä nalle alkaa olla jo varsin heikossa kunnossa – se nimittäin on paperisuudestaan huolimatta ollut tytön sängyssä kaikki nämä vuodet – samoin kuin toisaalta tuo tosikoisen ihan oikeakin nalle. Esikoinen keksi viime viikonloppuna tehdä uuden paperinallen, jolle pitäisi kuulemma jälleen ommella puku. Paperinalle odottelee pakastimen ovessa, että äippä saa itsestään niin paljon irti, että etsii jostain kangasta ja saa aikaiseksi ommella puvun. Olen sen jo tyttärelle luvannut.

 

 

Tuon nallen piirrettyään ja leikattuaan tyttö keksi, että hänhän voisi oikeastaan tehä itselleen muitakin nalleja, ihan paperinalleja. Ja ensimmäisen piirrettyään ja leikattuaan keksi, että sillehän voisi tehdä vaatteita ja välineitä paperista. Näin syntyi paperinukke-nallepariskunta, jolla on vaatteita ja tavaroita ja ihan jopa pahvista rakennettu hylly ja suihku ja kaikenlaista. Tosikoinenkin osallistui talkoisiin ja teki nalleille mattoja ja jotain, värkkäsipä Pirkka Naperokerhomainoksen mukana tulleesta askartelulehtisestä nalleille jo joulukuusen.

 

 

 

 

Etenkin esikoinen on aina tykännyt rakennella ja askarrella pahvista ja paperista itse kaikenlaista. Ihan mainiota sinänsä, näin materialismin ja tietokoneiden aikaan. 

Tosikoinenkin tykkää kyllä askarrella, saksethan on olleet kovassa – ja osin kovin väärässä – käytössä neidillä. Mutta selkeästi nuoremman tyttären taipumus on nimenomaan pensselin tai kynän pyörittelyssä. Tyttö on taitava (ja välillä rasitukseenkin asti ahkera) piirtäjä ja maalaaja ja täytyy sanoa, että hienomotoriikaltaan lähes yhtä taitava kuin isosiskonsa. Me ei siis paljon tauluja tai tapetteja seinille tarvita, kun tosikoinen huolehtii siitä, että seinillä riittää maalauksia. Onneksi nykyisin vain seinään teipattujen papereiden muodossa – onhan noita seinämaalauksiakin meillä entisaikaan nähty!

 

   

 

Minäkin tykkäsin lapsena tehdä kaikkea käsilläni, puusta, paperista ja pahvista, paperinukkejakin tein itse minäkin sen lisäksi, että uskollisesti leikkasin Seura-lehdestä kaikki paperinuket talteen. Sittemmin kyseinen harrastus muuttui hiiren heilutteluksi – koin taitoni kovin puutteellisiksi, huomasin että saan photarilla aikaan kaikkea paljon helpommin kuin käsin 😛 Sen verran kunnostauduin eilen tällä taiteellisen käsityön saralla, että Halloweenin kunniaksi maalailin kasvoni parin kaverin kanssa illalla meidän ikiomissa Halloween-bileissä, minkä jälkeen lähdettiin maskit naamalla stadiin herättämään kummastusta mustissa vaatteissa ja valkoisissa kasvoissa.