Tällä viikolla on silmille jo iskenyt tuo aina vain aikaisemmin laskeutuva pimeys. Maanantaina alkoi hämärtää jo matkalla tanssitunnille, keskiviikkona kotiin lähtiessä oli jo ihan kunnolla pimeää. Märkää ja pimeää. Autojen ajovalot heijastuivat märästä asfaltista, tuulilasiin löi tihkua, joka sinkosi valonsäteet vielä pahemmin joka suuntaan, tehden näkyvyydestä pelkän vitsin.

 

Ja on kylmä. Niin vietävän kylmä! Sisällä toimistossakin, mutta ennen kaikkea tuolla ulkona. Nahkatakkini on ihana ja lämmin, mutta pitäisi taas oppia ottamaan itsellekin hanskat jo käteen. Lapsille sentään olen saanut sellaiset usutettua aamuisin mukaan matkaan. Mutta itselläni on nytkin sormet aivan kohmeessa, kun kävin tunnin iltakävelyllä, eikä tietenkään mitään käsineitä tullut käteen laitettua.

 

Tänä iltana ei sentään satanut. Mutta märkää ja kuraista on kaikkialla – senhän nyt näkee vaikka noista kenkäkuvista parin päivän takaisessa entryssä: kaikkien kenkien korot kurassa – meidän pihakin, kun on tuota soraa ja savea. Puissa on vielä lehdet ihmeen hyvin tallella, vähän ovat alkaneet kellastua ja putoilla, mutta syksyn harmaus on ihan täyttä totta. Ei ne puiden lehdet näemmä paljon lohduta, kun muuten on harmaata ja likaista.

 

Tiedän monia, jotka osaavat nauttia syksyn kirpeydestä ja ruskan väriloistosta. Kuulaista syysilloista – jos niitä vaan olisi eikä aina tätä pilveä! – ja koti-illoista takan ääressä. Minä en ole koskaan osannut nauttia syksyn ensimmäisestäkään aspektista. Ruska, ok, ihan kaunista väreineen, mutta kuten joskus vuosi-pari sitten kirjoitin, luonto pukeutuu parhaimpiinsa kuoleman edellä. En pidä kirpakoista ilmoista, en pidä sateesta, en pidä tihenevästä pimeydestä. En pidä nurkan takana odottavasta talvesta.

 

Pidän kyllä illoista takan ääressä, kirjan kanssa sohvalle käpertyneenä. Kieltämättä, siihen tarvitaan viielämpi ilma ulkona, kesähelteellä ei takkaa kaipaa. Mutta nyt on meillä takka vähän käyttökelvottomassa paikassa, kasaamattomien kalusteiden ympäröimänä. Sohvat täynnä jotain. Eikä siellä ole valoja, kun ei ole sähköjä. Rajaa kirjan lukemisen ulos. Sitä paitsi, lukisin muutenkin vielä mieluummin ulkona auringossa. Olosuhteiden sanelemaa se takasta nauttiminen.

 

Juuri nyt kömpisin suunnattoman mielelläni peiton alle ja tulisin sieltä pois vasta kun seuraavan kerran elohopea – tai etanoli tai whateva – täällä Suomessakin suvaitsee nousta yli kahdenkymmenen asteen. Tai no, helmikuussa voisin tehdä poikkeuksen lentääkseni 10 päiväksi Kanarialle. Mutta sitten taas takaisin. Peiton alle, talviunille. Aika vaipua horrokseen. Tod.