Tällaista ei vaan pitäisi tapahtua. Ei koskaan eikä ollenkaan, mutta ei varsinkaan kesken kurssipäivän. Lapsen paniikki, äidin painajainen.

 

Esikoinen ressukkani on yhä aivan sekaisin siitä, millä hän minäkin päivänä kotiin tulee. Tänään oli soittanut iskälle – kuten ohje kuului, kun äiti oli asiakkaassa koko päivän kiinni – kysyäkseen, millä hänen oikein pitikään tänään tulla kotiin, jotta osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan koulun jälkeen. Ja oli mennyt oikealle pysäkille, odottamaan tilauskuljetusta. Jota ei kuulunut. Yksi auto tuli, mutta ei kuulemma löytynyt lapseni nimeä listalta. Tytär alkoi hätääntyä ja soitti äidille. Mutta koska olin kiinni, oli kännykkäni äänettömänä.

 

Toisen soiton jo huomasinkin, puhelin oli kuitenkin edessäni pöydällä. Totesin asiakkaille, että lapsi soittaa, pakko vastata. Onneksi minulla oli edessäni luokallinen äitejä ja isejä, jotka olivat hyvin empaattisia seuratessaan tapahtumien etenemistä, eikä säätämiseni häirinnyt, vaikka puoli tuntia menikin vuoroin opettaen, vuoroin puhelimessa puhuen.

 

Nimittäin hätähän oli suuri. Autoa ei näkynyt, ei kuulunut ja koska kello oli jo paljon, soitin tilauskeskukseen kyselläkseni, missä se mahtoi viipyä. Tilaustapa ei ollut! Siellä oli kämmitty tilaukseni maanantaille ja keskiviikolle olikin muuttunut siellä tilaukseksi maanantaille ja tiistaille! Totesin heille, että minulla on siellä nyt yksi ekaluokkalainen, jonka pitäisi päästä kotiin, mitenkäs hänelle nyt kyyti saataisiin. Sanoivat, että menee taksijärjestelyksi, kysyin pääseehän samalla lipulla, sillä eihän hänellä rahaakaan ollut! Näin sovittiin ja taksikin saatiin järjestymään saman tien. Hienoa, homma hoidossa. Soitin tyttärelle ja sanoin, että kohta tulee taksi noutamaan.

 

Mutta hetken perästä soi taas puhelin. Tytär kertoo, ettei mitään taksia kuulu edelleenkään, vaikka hän odottaa pysäkillä. Sanon, että odottaa vielä hetken. Sitten soi taas puhelin. Nyt soittaa tilauskeskus, joka ilmoittaa, että taksi oli ilmoittanut, ettei pysäkillä ole ketään! No johan! Olin sanonut tilauskeskukseen, ettei minulla ole pysäkin numeroa tiedossa siinä hetkessä, mutta että lähettävät sille pysäkille, joka näkyy alkuperäisessä tilauksessani. Mutta kuinka ollakaan, joku oli näppärästi vain kuullut tien nimen josta puhuin ja taksi oli kuin olikin väärällä pysäkillä.

 

Mikä selvisi, kun ensin käskin tilauskeskuksen käskeä taksia vielä odottamaan ja soitin tyttärelle ja pyysin häntä luettelemaan sen pysäkin numeron, jolla hän seisoi ja sitten soitin takaisin tilauskeskukseen ja kerroin sinne tämän numeron. Taksi oli tien toisella puolella, ei siis kaukana, hyvä. Mutta viiden minuutin kuluttua soi taas puhelin ja siellä on taas tytär, joka kertoo, ettei taksi ole vieläkään tullut! Mutta tuli siinä puhelun aikana sentään. Missä hevonkuusessa se oikein kävi kääntymässä, kun siinä ihan risteyksessä olisi voinut tehdä uukkarin ihan niinkun nou probleemos!?!

 

Loppu hyvin kaikki hyvin, kymmenisen minuuttia ja tytär soittaa olevansa kotona, hyväntuulisena selvittää, miten taksi ei edes jättänyt häntä sille normipysäkille vaan toi ihan kotiovelle asti. Kysyin onko kaikki hyvin ja sain iloisen vastauksen, että on, nyt hän tekee läksyt. Miten äärettömän reipas tyttö minulla on! Minulla sydän pamppaili ja kädet hikosivat, kun suunnatonta avuttomuutta tuntien vain sompailin puhelimella kahteen suuntaan ja toivoin, että taksi ja lapsi kohtaavat. Tytär oli selvinnyt hätäännyksestään suunnilleen siinä vaiheessa, kun viimein sai minut langattoman päähän. Luulen, että hänelle isoin hätä oli se, etten heti vastannut ekaan soittoyritykseen. Tytär on tainnut kouliintua näihin itsenäisiin seikkailuihin katoamalla minulta Itiksessä pienempänä ainakin kymmenkunta kertaa 😉

 

Kyllä sapettaa entistä enemmän se kunnan päätös säästää kahden iltapäivän kuljetuksissa! Kiukuttaa! Vieläköhän asiaan voisi vaikuttaa? Vai sekottaako se pakan entisestään? Ehkäpä tämä tästä rutnoituu. Vaikka noin taisin kirjoittaa jo toissapäivänäkin.