Vai onkohan tuo nyt jo vähän yliampumista? Tai asian ilmaisemista liian negatiivissävyisesti? Olisikohan parempi sanoa intohimona liikkuminen? Jaa, en tiedä. Pakkomielteeltä se toisinaan melkein vaikuttaa, vaikka kaiken takana on vain sen hyvän olon tavoittelu, joka tulee siitä, että on liikkunut tarpeeksi.
Viime syksynä kirjoittelin, miten oikein hingun lenkille. Niin teen, vieläkin, mutta koska en ole päässyt lenkille – milloin keuhkotautien ja milloin kipeän varpaan vuoksi – aikapäiviin, yritän epätoivoisesti liikkua täällä kaikin muin tavoin. Edellisestä lenkistä on aikaa, apua, en muista, mutta siitähän seurasi silloin se bronkiitti, joka meni niukin naukin ohi lääkekuurilla ja sitten heti jo alkoi seuraava flunssa, jonka jälkimainingeissa keuhkojani taas kuulostelen, mutta toisaalta tuo kipeä varvas estäisi nyt juoksemisen vaikka keuhkot kestäsivät, vaikken siitäkään voi olla varma… vaikeeta 😉
Kaikin muin tavoin, as in tanssitunneilla käyn tietty! Kaksi kertaa viikossa, joskin ensi keskiviikko on miehen menon vuoksi vaakalaudalla, joten nyt on päällä hurja lastenhoitajahaku, että pääsisin tunnilleni. Stepperi olisi aika hyvä muu tapa, mutta sepä on autotallissa paketissa, joten sitä ei viitsi sieltä kaivaa. Mutta onhan meillä nyt portaat! Niitäpä ravailen päivittäin, ihan tarkoituksella, huomaan. Että se siitä optimoinnista. Tai no, optimointi on saanut uuden päämäärän: sen sijaan, että sijoittelisin tavaroita tai optimoisin toimintojani niin, että tarvisi mahdollisimman harvoin kulkea ylös-alas, optimoinkin toimiani siten, että voin juosta niitä mahdollisimman usein.
Esimerkiksi. Työskentelen päivät tässä koneellani yläkerrassa. Keittiö on alakerrassa. Nälkä, mikä ihana tekosyy (mennä alas ja palata taas ylös syötävän kanssa 😀 ). Ei vais, haen keittiöstä ensisijaisesti kahta asiaa: kahvia ja vettä. Kahvia monta kuppia päivässä, jokainen kuppi erikseen keittiöstä. Ja aina lasi vettä koneen tässä pöydällä ja kun se tyhjenee, en suinkaan täytä sitä täällä yläkerrassa kylppärin hanasta vaan kipitän aina hakemaan veteni jääkaapista, koska se on muka kylmempää. Totuus on, että siihen mennessä kun sen viimeisiä tippoja juon, se on niin lämmintä että on ihan sama, mistä sen veden lasiin otin. Haluan vain ravata portaita.
Siispä arkeni on ihan tahallisesti portaissa ravaamista aina kun voin. Ja eestaas steppaamista parilla askelmalla steppi-lauta-tyyliin. Ja plié-askel ylöspäin, seuraavalle relevé ja passé, ja takaisin alas ja sama toisella jalalla aloittaen. Kuperkeikkoja, päälläseisonta- ja käsilläseisontaharjoituksia olohuoneessa lasten kanssa. Postin hakua ja roskien vientiä, hurjaa liikuntaa 😉 Istun nykyisin niin paljon vain tämän koneeni ääressä, sen sijaan että heiluisin luokan edessä ja kävelisin kaiken päivää, että tuntuu, että kaikesta pienestäkin se on se arkiliikunta revittävä.
Kun ei sinne lenkillekään vieläkään pääse 😦 Haluaisin niin myös sinne juoksemaan. Voi miten kadena katselen aina niitä juoksijoita, joita autollani päivittäin tuossa maantiellä ohitan.
Miten outoa tämä minulle on! Ei puhettakaan tällaisesta vielä pari vuotta sitten, tokkopa vuosi sitten edes! Minä the mukavuudenhaluinen sohvalla nököttäjä. En enää. Kroppa huutaa liikuntaa. Endorfiineja liikkumisesta. Se on parempaa kuin suklaan syöminen – tai minkään muunkaan syöminen. Huomaan iltanapostelunkin tarpeen taas lisääntyneen, kun ei pääse juoksemaan. Ärsyttävää.
No, kaipa tästä vielä taas päästään juoksemaankin. Sillä välin kai ravaan vain niitä portaita (ja syön välillä vähän tummaa suklaata). Parempi kai sekin kuin ei mitään 😉
System Failure for the Masses 
Pitääpä kommentoida tätä itse, kun ajatukset taas yön aikana prosessoituivat lisää. Nimittäin tuo otsikon sanavalinta… ei se intohimokaan ole oikea sana, addiktio positiivisessa mielessä on ehkä kaikkein oikein sana. Pakkomielteiseksi, tai siltä tuntuvaksi, se muuttuu, kun ei sitä pääse toteuttamaan siinä mittakaavassa kuin haluaisi, ja kun se mittakaavakin on niin paljon laajempi kuin vielä vain vähän aikaa sitten. Ei siitä ole kauan, kun olisin tällaista lukiessani miettinyt hiljaa itsekseni, että mitä tuokin esittää olevansa, eihän kukaan nyt voi oikeasti olla tuollainen. Oh well. Things change.
pakkomieltteen miulkii lenkille lähtö, vaa eipä oo tullu pahemmi lähettyy. Avantookaa en täl viikol uskaltant männä, ku tuo miu vasemma jala nimetö varvas otti ja tulehtu. Märkää ja verta tul ku paineli, ol taas kynne reuna kasvant liha sissää. Onneks kerkee parantuu, ku maanantai aamun o lähtö Lanzarotelle. Josko sit sais kimmokkee liikunna alottamisee 🙂