Työssäni on tällä haavaa menossa vaihe, joka mahdollistaa melko paljon etätyöskentelypäiviä. Mikä sopii tähän elämäntilanteeseeni kuin nappi silmään, sillä ekaluokkalaisellammehan ei ole iltapäiväkerhoa, joten näin saamme minimoitua yksinäiset iltapäivät. Niitäkin on tietenkin, kyllähän minuakin viedään, mutta ei niin paljon kuin jos tytär olisi aloittanut koulun vaikkapa vuotta aiemmin.

 

Minulla on ollut etätyöskentelymahdollisuus nyt kolmisen vuotta. Ennen en juurikaan osannut sitä käyttää. Ensinnäkin olin sen verran paljon menossa, että kun oli nk. toimistopäivä, oli vähän pakkokin mennä toimistolle viemään ja hakemaan papereita, materiaaleja jne. Lisäksi oli mukavaa nähdä työkavereita silloin harvoin kun ei ollut koko päivää asiakkaassa kiinni. Niitä työkavereita, jotka eivät juuri silloin olleet itse asiakkaassa kiinni.

 

Viime syksystä asti olen kuitenkin aktiivisesti hyödyntänyt tätä mahdollisuutta ja menen toimistolle oikeastaan vain niinä päivinä kun on oikeasti tarvis. Ja vähän joskus muulloin, kun kaipaa ihmisten ilmoille 😀 Vaikeinta nimittäin oli täällä kotona tottua hiljaisuuteen. Siihen, ettei ollut ketään kenen kanssa pitää pikku breikkiä työstä ja puhua asiaa ja vähän asian vierttäkin tuokio. Toisaalta, nyttemmin olen oppinut arvostamaan sitä kaikkein eniten. Sitä työrauhaa, joka tulee siitä, että istua nököttää yksikseen puurtamassa. Siinä saa paljon aikaan!

 

Sitä työrauhaa, jota kestää aamupäivän ajan… Iltapäivällä saapuu kotiin se koululaiseni, joka joko puhuu minulle taukoamatta tai sitten istuu nenä kiinni jossakin ruudussa – enkä nyt puhu ikkunoista. Joskus tyttärellä on kaveri tai joskus hän on kaverin luona. Silloin ei kuulu pulputusta eikä silloin tarvitse vahtia koneellaistumisaikoja. Jotka venyvät välillä huolestuttavan pitkiksi, kun en minä työhön keskittymiseltäni aina edes tajua ajankulua. Yksin leikkiminen ei ole koskaan ollut tyttären vahva puoli. Kaipaa aina kaveria.

 

Vielä jokin aika sitten työpäiväni ihan tavan takaa keskeytyivät, kun piti hakea tytär koulusta. Matkaa oli 2km ja syksyllä vielä kävely maittoi, mutta ymmärtäähän sen, ettei se tuolla märässä ja kylmässä mitään herkkua ole. Joten kun äiti oli kotona, pyydettiin äiti aina hakemaan. Nyt ei ole sitä keskeytystä, kun taksi vie ja taksi tuo. Tosikoisen kuitenkin haen yleensä hoidosta, jotta miehen ei tarvitse sitä varten ajaa pahimmassa ruuhkassa hirveällä kiireellä lasta hakemaan.

 

Sehän on yksi näitä etätyön loistopuolia. Ei tarvitse istua ruuhkassa kumpaankaan suuntaan. Sitä paitsi nykyisillä polttoaineiden hinnoilla on vain hyvä, että nekin eurot säästyvät. Puhumattakaan siitä miten paljon vähemmän saastutan, kun en päivittäin ajele stadiin ja takaisin. Sen sijaan huonoihin puoliin kotityöskentelyn osalta kuuluu se, että armaan puolisoni on vaikea ymmärtää, että teen täällä ihan oikeasti töitä enkä istu himassa sitä varten, että hoitelisin kotia ja juoksevia asioita. Ihan tavan takaa pyytelee: "voisitko hoitaa sitä tai tätä, kun täällä kotona päivät olet?" No EN! Teen töitä!!

 

Lounas on tässä kotityöskentelyssä myös yksi kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on kiva saada juuri sitä ruokaa mitä haluaa, toisaalta on rasittavaa joutua valmistamaan ruokansa päivittäin itse. Joutuu käymään kaupassa paljon useammin ja kuluu siihen aikaakin aina, siihen valmistamiseen. Siksi useimmiten syönkin tässä koneeni ääressä, kun ateria viimein on valmis. Ennen keittiön pöydän ääressä se oli kätevää. Nyt istun makuuhuoneessani pienehkön työpöydän ääressä ja eilen sitten kävi sellainen mäihä, että kippasin lounaani syliini… No, en sentään koneelleni 😉

 

Tässä on siis puolensa ja puolensa. Hyvät puolet kuitenkin voittavat huonot niin ylivoimaisesti, että vaikka kuinka huokailen ja uhkailen tyttärelle jokatoinen päivä, että jollen saa täällä kunnon työrauhaa, menen vastedes taas toimistolle, en sitä uhkausta toteuta. En vain jaksa raahautua sinne asti, kun ei kerran ole pakko! Melkoisen hyvin olen oppinut sulkemaan korvani ulkopuolisilta häiriöiltä täällä kotona. Niinhän toisaalta joudun tekemään osittain myös toimistolla – siellä meillä on avokonttori.

 

Mies tuossa eilen illalla ilmoitti, että hänkin aikoo anoa etätyömahdollisuutta (heillä se on vähän byrokraattisempi kuvio kuin meillä). Joten mistäs sitä tietää, jonain päivänä saatetaan nököttää yhdessä samassa huoneessa, kumpikin oman pöytänsä ja koneensa ääressä töitä tekemässä 😀 Ja sitten meilaillaan toisillemme kun on asiaa 😀 On tämä omalla tavallaan aika luxusta. En tästä hevin luopuisi. Nähtävästi mieskin on jo päätellyt, että tämän täytyy olla mukavaa 😉