Lenkkivaatteet päällä, päällimmäisenä tyttären keltainen heijastinliivi, istuin lähtökuopissa koneen ääressä tyttöjen seurassa heidän syödessään iltapalaa. Kun mies tuli ovesta sisään, painui läppärin kansi kiinni, vedin lenkkarit jalkaani ja painelin ovesta ulos. Taivas oli kirkas, tähdet tuikkivat jälleen pääni yläpuolella. Ämppäri soitti shufflena musaa korviini.

 

Ensimmäiset askeleet tuntuivat euforisen ihanilta. Mutta kylläpä reisissä tuntuikin eilinen yksipyöräily! Jalat tuntuivat vähän raskaammilta kuin yleensä, mutta kun pääsin rytmiin, askelluskin keveni. Ohitin naapurissa kyläilleen pariskunnan. Vastaan tuli nuori pari, vaimo sauvakävellen, hiljaisuudessa. 2,5km takana, nenään leijaili märän mullan tuoksu sumun noustessa viereiseltä pellolta. Juoksin sumun läpi ja reitin pisin ylämäki edessä.

 

Juoksin mäkeä ylös tasaiseen tahtiin. Autoja ajoi ohi ja saatoin kuvitella, kuinka siellä kommentoitiin, että voi ressukkaa, mahtaa olla raskasta juosta tuo mäki ja vasta puolivälissä. Omituinen ressukka tosin nautti joka askeleesta. Nautti siitä, että saa jaloistaan ja koko kropastaan irti asioita, joita ei koskaan ennen.

 

Mäen jälkeen askel oli taas kevyt. Maamerkit olivat jo käyneet tutuiksi. Pakettiauto kivan näköisen tiilitalon edessä. Outo pieni ilmoitustaulu tienristeyksessä; joku haluaa vieläkin ostaa tontin. Toinen pakettiauto vielä kivemman näköisen tiilitalon edessä. Ja sitten olinkin jo matkan puolivälissä. Käännyin vasemmalle ja taas vasemmalle, matka takaisinpäin alkoi.

 

Juoksin maantien laitaa, mikä tuntui vähän arveluttavalta, kun jätin otsalampun tällä kertaa kotiin. Huomasin pienen hiekkatien, joka johtaa toiselle tielle, joka näytti kulkevan maantien kanssa parallel. Uu-käännös ja hiekkatielle ja sille pikkutielle. Iloa ei kuitenkaan kestä kauan, pikkutie päättyi pian ja jouduin palaamaan maantielle. Vastaani tuli autoja ja mies, joka teki yhtäkkiä lenkuran ajotielle ja hetken aikaa gave me the creeps. Mutta se taisi vain olla väsynyt lenkkeilijä, nojaili reisiinsä ohittaessani hänet.

 

Hetken perästä näkyi jo Lidl, viimeinen puristus häämötti. Sen kohdalta oli kotiin enää pari kilometriä sisältäen pari ylämäkeä. Vastaan tuli kävelijöitä, mm. sama pariskunta, joka oli tullut vastaani alkumatkasta. Yhä hiljaa rinnakkain reipasta tahtia kävellen. Mietin, että olin vissiin jotenkin alipukeutunut, kun kaikilla muilla oli pipoa ja hanskaa ja ihan kunnon tuulipukua päällä. Mutta trikooni, teepaitani ja collarinikin olivat jo hiestä märät. Tuulipukuunhan olisin tukehtunut! Piposta puhumattakaan. En käytä hattuja yleensäkään.

 

Viimeinen ylämäki, reitin jyrkin, edessä. Vain puolisen kilometriä enää kotiin, jalka alkoi jo painaa. Ja ilmeisesti faijan vaimon aiemmin päivällä landella tarjoamat herkut painoivat vielä vatsassa 😉 Sinnikkäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin, viimeinen alamäki, alikulkutunneli ja 50m kotiin.

 

Tunti oli hujahtanut ja lenkkarit jättäneet 9km Klaukkalan katuja taakseen, kun palasin takaisin kotiin. Venyttelyä ja suihku. Vettä ja hedelmäshotti. Ja hyvä olo. Tästä on hyvää vauhtia tulossa elämäntapa, siinä missä vaikkapa tanssi ja tämä kirjoittaminenkin.