Eilen oli ekaluokkalais-esikoiseni koululla vanhempainilta. Tytöllä on oikein mukavan oloinen ope 🙂 Kyllä on koulu muuttunut meikäläisen kouluajoista. Kirjoissa otetaan erilaiset osaamistasot huomioon aivan toisella tavalla kuin meillä koskaan (ainakaan ekalla luokalla ei mitenkään huomioitu sitä, että koko luokka osasi jo lukea, ei kun tavattiin vaan). Paljon inhimillisempää meininkiä tuntuu olevan muutenkin. Tosin, minun alma materhan olikin tiukkana tunnettu the english school, joten en tiedä, mitä kunnallisella puolella silloin on ollut.

 

Vanhempainillasta lähtiessäni melkein ajoin mopopojan päälle. Olin, onneksi hyvin hissuksiin, kääntymässä parkkialueelta pois, kun mopoilija kääntyi eteeni tuhatta ja sataa, teki äkkijarrutuksen autoni nähdessään seurauksella, että melkein kaatoi moponsa suoraan autoni eteen. Minä tietenkin myös löin liinat kiinni, kun näin mopon ja hiljaisesta vauhdista huolimatta pääsi aabeeässät oikeuksiinsa hivenen märällä asfaltilla. Läheltä piti! Mutta tarinalla on onneksi onnellinen loppu, mopoilija jatkoi matkaa, sydän varmaan yhtä lujaa pamppaillen kuin minullakin.

 

Esikoinen sai kännykän nyt koulutien alettua. Ei kai se muuten vielä olisi tarpeellinen, kun ei kuitenkaan yksin iltapäiviä ole, mutta tuota koulumatkaa on pari kilometriä ja tyttö tahtoo kävellä kotiin yksin. On se muutenkin mukava väline, kun voi tarkistaa tilannetta, jos ei lasta näy ei kuulu, olipa sitten kyse kotiin tulosta tai hoitajalle menosta (jolla on niinä päivinä kun minä en voi tehdä töitä kotona). Kände pitäisi pitää koulussa kiinni, mutta kuten yhdessä eilen vanhempainillassa nauroimme, eihän nuo eput vielä sellaista osaa – saati että muistaisivat sitten koulun jälkeen avata sen! Tosin, heille ei myöskään kukaan soittele, kun kännyt ovat lähinnä vanhempien ja lasten välisen kommunikaation välineitä vielä. Joten ei kuulemma haittaa, kunhan se on repussa.

 

Minä teen nyt ainakin tämän syksyn ajan etätöitä kotona niin paljon kuin vain voin, jotta tytär voi tulla koulusta kotiin (kun ei iltapäiväkerhosta paikkaa saanut) mahdollisimman usein. Toisaalta tässä on ihana helppous ja vapaus, toisaalta ahdistaa olla neljän seinän sisällä yksin ja pitää työpöytänä keittiön pöytää, kun ei missään muualla ole tilaa (ja senkin saa aina ensimmäiseksi aamulla siivota ja illalla viedä kamat makuuhuoneeseen). Olisi kiva, jos olisi työhuone. Uudessa talossa sitten.

 

Nyt töiden alettua en olekaan juuri siellä meidän talolla ehtinyt olla, sillon tällön pihalla pyörähtänyt. Tänään, kun olin vienyt esikoisen kouluun, menin katsastamaan taas taloa ja se näyttää hienolta, kun tiiliverhoilu on valmis ja katon alalaudoituksetkin alkaa olla paikallaan. Mies siellä maalasi lisää ko. lautoja ja vapaapäivää viettävä tosikoinen halusi jäädä iskän kanssa maalaamaan. Mikäs siinä, sen helpompi minun tehdä töitä (ja kirjoittaa blogia 😉 ).

 

Aamu-intoleranssini on tässä loman loputtua muuttunut jälleen aamu-laktoosi-intoleranssiksi. Lukioaikana minulla todettiin laktoosi-intoleranssi, joka vuosien saatossa tuntui häviävän kokonaan. Sitten se muuttui aamu-laktoosi-intoleranssiksi, eli vain aamuisin vatsa ei sietänyt laktoosia. Sitten sekin tuntui helpottavan, mutta nyt taas on aktivoitunut. Ostin itselleni kahvimaidoksi laktoositonta maitojuomaa…

 

Huomenna meillä on landella rapujuhlat. Ihan pienet, vain perhettä. Mutta ihanaa, pääsee syömään taas rapuja 🙂 Nyt on vain pohdittavana vaikea kysymys, jäädäkö yöksi vai ei. Siinäpä pulma 😀 Kunpa elämän kaikki ongelmat olisivat yhtä pieniä, mutta valitettavasti ihan näin helpolla en minäkään pääse. Onneksi asiat tuntuvat kuitenkin aina jotenkin lutviutuvan. Mutta, elämä on.