Oli aika, ei niin kamalan kauan aikaa sitten, kun äiti tiesi kaiken. Siis minä. Silloin saattoi kuulla tyttären suusta väittelytilanteessa argumentin: "Kyllä on, koska äiti sanoi niin!" Luottamus äidin tietämykseen oli horjumaton. Those were the days…

 

Ainoa, mitä nykyisin saan kuulla, on etten ymmärrä mitään. Kummankin tyttären suusta. Tosikoisella oli kurkku vähän kipeänä tässä yhtenä iltana ja sanoi, että haluaa kurkkupastillia. Sanoin, ettei meillä ole. "Sä et ymmärrä mitään! Sitä banaaninmakusta pastillia!" tuli mariseva vastaus. Siis särkylääkettä. Yritin sanoa, ettei pieneen kurkkukipuun tarvitse ottaa särkylääkettä, minkä seurauksena sain taas kuulla, etten ymmärrä mitään, sellaiseen syyttävään sävyyn, että teki mieli duckata.

 

Harva se päivä, kumman tahansa suusta, "äiti sä et ymmärrä mitään". How sad is that? Ja kun esikoinen on oikeassa, olipa asiasta väitelty tahi ei, on riemu siitä suunnaton. Esimerkiksi muutama tunti sitten. Oltiin viety tosikoinen synttäreille ja itse oltiin matkalla ostamaan tytölle kirjojen päällystysmuovia. Meidän takanamme liikenteessä olivat eräät tutut äiti ja lapsi, joiden tiesimme olevan menossa jätskille. Esikoiseni halusi myös jätskille ja myönnyin, joten todettuamme paikallisen Tiimarin olevan jo suljettu, suuntasimme jätskikiskalle. Tytär riemuitsi, että ehdittäisiin samaan aikaan näiden tuttujen kanssa, johon totesin, että eihän sitä voi tietää vielä. "On ne siellä, mä näin ne! Ehkä mä tiedän paremmin, hei."

 

Auutstikistiki vaa sullekki nii!

(Aika kasaria lainata Hymyhuulia, josta nuo mukeloni eivät tiedä mitään… se vaan on osuva)

 

Miten tämä nyt näin on kääntynyt? Kaikkitietävästä äidistä on tullut kaikkiymmärtämätön. Aina oikeassa olleesta aina väärässä oleva. Mutta täytyy sanoa, että löytyy lapsesta asennetta 😉 Jos kohta myös kamala määrä marinaa, kirkumista, tasajalkahyppimistä, nenille pomppimista, viisastelua ja liki haistatteluakin. Ihana kamala- väärin, ei murrosikäinen, vaan ihana kamala ekaluokkalaiseni. Ja muutenkin pippurinen pikkusisko sitten perässä. Elämäni on suunnattoman palkitsevaa toisinaan 😉

 

Jossain siellä kaiken tuon asenteen alla ovat kuitenkin omat pienet herkät ja suloiset suukkivat ja halivat ja rakastavat lapseni. Joiden kanssa on parhaimmillaan hurjan mukavaa. Tänäänkin tein etäpäivän ja esikoinen sitten tuli koulusta kotiin puolilta päivin ja meillä oli niin mukava iltapäivä yhdessä, vaikka minä teinkin töitä. Tytär siinä teki läksyt ja askarteli minua vastapäätä ja välillä juteltiin jotain pientä.

 

Ehkäpä siis – toivoa voi ainakin – jonain päivänä vielä äitikin taas tietää edes jotain, jos ei nyt ihan kaikkea. Itsestäni ainakin muistan, että noin murrosiän mentyä ohi, äiti alkoi taas tietää kaiken. Vieläkin soitan omalle viisaalle äidilleni, jos on pulmia. Mistä ihmeestä äidit oikein kaiken viisauden saavatkin? Kai minun pitäisi se tietää, tai sitten olen jotenkin jäänyt siitä paitsi, kuten lapseni juuri nyt uskovat 😉