Niitä kemiallisia piristeitä sitten eilen taas tarvittiinkin, kun oli torstaista lauantaihin firman kehityspäivät, ne syksyn perinteiset. Oltiin tällä kertaa poissa ihan kaksi yötä ja palaveripäivät muuttuivat bileöiksi ja toisin päin. Onneksi niitä ei edes yritetä kutsua virkistyspäiviksi, sen verran ristisilmäistä väkeä niiltä aina poistuu. Mutta kun vaan on niin kivaa, ei malta mennä nukkumaan ajoissa.

 

Meillä on firmassa todella hieno yhteenkuuluvaisuus. Meitä on jo ihan paljon, verrattuna takavuosien tilanteeseen, mutta vaikka väkeä on tullut lisää sykäyksittäin, yhteishenki on aina vaan loistava. Ei ole klikkejä, vaan terassillekin syntyy luontevammin yksi piiitkä pöytä ryhmittymisten sijasta. Ja illanvietot torstaina paikallisessa ruokaravintolassa (josta armaat työtoverini onnistuivat juomaan viinat loppuun ja snapsilasitkin loppuivat kesken porukan ahmiessa salmareita) ja perjantaina (jaa no, oli kai se siinä vaiheessa jo lauantain puolta oikeasti) paikallisessa yökerhossa sujuivat mukavasti liki koko väen voimin.

 

Minä menin perjantain vastaisena yönä nukkumaan jo yhdeltä, mutta olin silti jo perjantaina järjettömän väsynyt viiden tunnin yöunien jälkeen – niin vähä ei vaan riitä minulle. Päivä palaveria ja kahvia, niin kyllä sitä illalla taas kummasti jaksoi aina aamuun asti. Yökerhossa tanssittiin pilkkuun asti ja nukkumassa olin pienen harharetken (eipä meinattukaan työkaverin kanssa löytää suoraan hotelliin – kaveri liian humalassa ja minulla liian huono suuntavaisto kyseisessä pitäjässä, mutta onneksi kohdattiin toinen työkaveri, joka opasti oikeaan suuntaan…) jälkeen viideltä.

 

Lauantaiaamuna minulla olisi ollut aikaa nukkua vaikka puolille päivin, melkein, koska ajattelin sujuvasti skippaavani aamupalan ja nukkuvani mieluummin. Kuinkas kävikään? En aamuyöstä halunnut jäädä aamupalalle kebab-mestaan, mihin suurin osa työkavereistani yökerhosta suunnisti (ja siksi ei kaverin kanssa kuljettu muun joukon mukana ja eksyttiin). Niinpä heräsinkin puoli kahdeksalta vain 2,5 tunnin yöunen jälkeen järjettömään nälkään.

 

Suuntasin aamupalalle vain todetakseni, etten oikeastaan voinut syödä mitään, verensokeri oli liian alhaalla. Ostin respasta suklaapatukan ja sen jälkeen alkoi vähän kerrassaan maistua aamupalakin. Istuin aamupalalla pari tuntia, välillä syöden, välillä kahvia lipitellen, paikalle yksi kerrallaan tippuvien työkavereiden kanssa jutellen. Nukkumaan ei enää viitsinyt mennä, muuten olisin ollut aivan töttöröö, kun piti puolilta päivin lähteä ajamaan kotia kohti. Kymmenen maissa söin siis aamupalapöydästä lounaan, sieltä lämpimistä laareista 😉 ja lopulta hain vielä ärrältä punaista Ediä kotimatkaa varten.

 

Melkoisen väsynyt olin eilen. Tänään en enää ihan niinkään, mutta hiukan sekavaa aivotoiminta vielä tänään on ollut. Lähetin miehen siskolle aamulla tekstarin ja ihmettelin kun ei vastaa, kunnes melkein illalla hogasin, että lähetin sen lankaliittymään (jota ei varmaan enää edes ole)! Sitten yritin poistaa tiedoista ko lankaliittymän seurauksella, että poistin vahingossa koko henkilön osoitetiedoistani. Damn! Kuinka epäskarppi sitä oikein voi olla vain parin vuorokauden epämääräisen elon jälkeen?

 

Huomenna on kuitenkin taas ihan kunnon työpäivä, asiakaskäynteineen päivineen, joten eiköhän se aivotoimintakin tästä taas virkisty.