Sorsat ovat puolisukeltajia. Ainakin useimmat sorsat. Ainakin jos eläinoppineelta kysytään. Kohtasin perjantaina sorsaperheen, joka ei tiennyt kuuluvansa puolisukeltajiin. Äitisorsa tosin ehkä tiesikin, mutta ei ollut muistanut poikasilleen kertoa. Tai sitten poikasten isä oli kokosukeltaja. Sillä poikaset kyllä olivat vähintäänkin kaksi-kolmasosaa-sukeltajia. En ole eläissäni nähnyt niin sukeltelevaisia sorsia ja olen sentään nähnyt aika monta poikuetta landekesinäni!

 

Kaikenlaisia muulla tavoin vinksahtaneita sorsia kylläkin. Sorsia, jotka syövät paremman puutteessa ihmiseltä sormet ja varpaat – tai ainakin yrittävät, mutta kun ei raasuilla ole hampaita. Sorsia, jotka tulevat mökkiin sisälle asti kerjäämään leipää. Sorsia, jotka taapertavat pitkin metsää mustikoita syöden. Mutta en ennen sorsia, jotka sukeltelevat ihan oikeasti, eikä vain leikisti silleen pistää-päänsä-piiloon-tavalla niinkuin sorsat yleensä.

 

Meidän lande on mielenkiintoinen paikka, siellä tapahtuu kaikenlaista. Kun siellä on viettänyt riittävästi aikaa voi sanoa kuten New Yorker, että on nähnyt jo kaiken. On nähnyt kummallisesti käyttäytyvät sorsat ja oravan, joka tuo poikasensa kolmeksi tunniksi päivähoitoon. On nähnyt eksyneen koiran ja koirien rinnalla makkaran takia tassua antavan tyttölapsen. Ja äidin, joka antoi lapselle vitsaa muistamatta riipiä lehtiä ensin. Ja lapsen, joka vaati äitiä antamaan vitsaa ihan oikeasti, jotta saisi tietää miltä se tuntuu.

 

Lapsena vietin landella melkein kaikki kesäni melkein kokonaan. Minulla oli oma puu, Rantapihlaja, jonka latvassa luin, rauhoituin lukuisista kiukkukohtauksistani, vahdin siskoni uimista ja leikin kotia. Minulla oli salapaikka ja kotiluola. Ja läjäpäin akkareita, vanhoja ja uusia. Tein myös jonkinasteista järvibiologista tutkimusta riemulautalla. Riemulautta oli siskoni uimarengas, jossa reiän sijaan olikin ikkunamuovi renkaan sisällä.

 

Niin vesipeto kuin aina olen ollutkin, minusta ei olisi kokosukeltajaksi. En osaa snorklata. Saan paniikkikohtauksen, jos joudun hengittämään suukapulan kautta vaikka vain kuivaharjoitellen. Uimalasitkin ahdistavat. Sukellan kyllä, ihan kokonaan veden alla, järvessä jopa silmät auki. Mutta vain sen aikaa kuin happi keuhkoissa riittää. Riemulautta oli siis oiva apu pohjatutkimukselleni. Ja järvivesi riittävän kirkasta, että pohjaan näkee yli kymmenenkin metrin syvyydessä. Ja syvä järvi se onkin.

 

Sittemmin setäni on tehnyt tarkempaa pohjatutkimusta tuolla landella, sillä setäni ja serkkuni ovat ihka oikeita kokosukeltajia. Pukuineen kaikkineen. Puvun pukemiseen kuulemma menee aikaa tunti, joten kai siellä pohjassa on sitten hienoa. Miehelläni on haaveena joskus alkaa sukeltaa, mutta se on vähän samanlainen haave kuin minun haaveeni hypätä laskuvarjolla. Ensin pitäisi voittaa tsiljoona pelkoa.

 

Tyttäreni pääsevät viettämään landella paljon vähemmän aikaa kuin minä aikoinaan. Mutta saivat sentään syöttää nyt viikonloppuna niitä sukeltajasorsia ja soudella vaarin kanssa. Ja sukeltaa tai puolisukeltaa puhtaassa, vastikään jälleen (sinilevän aiheuttaman parinkymmenen vuoden tauon jälkeen) juomakelpoiseksi julistetussa järvessä.