Olin Tampereella työmatkalla. Työkaverini olivat kaikki kaupungilla jossakin tapahtumassa promoilemassa, mutta minä olin hotellihuoneessani laittamassa lapsiani nukkumaan. Olin joutunut ottamaan heidät työmatkalle mukaan ja odotin vuoronvaihtoa; eräs työkaverini oli lupautunut tulemaan lapsenvahdiksi vähän myöhemmin, jotta minäkin pääsen sitten ulos "edustamaan".

 

Jaa mutta sehän olikin vain unta. Tampere odottaa kuukauden päässä ja ihan varmasti ihan ilman lapsia. Varsin kuvaava uni kuitenkin.

 

Nimittäin, lasten kanssa on kyllä mukavaa viettää aikaa ja lomailla, ei siinä mitään. But this 24/7 business is getting old, and fast too. Puolitoista viikkoa on nyt oltu yhdessä tyttöjen kanssa koko ajan. He tarvitsevat toki näitäkin aikoja vuodessa, jolloin vanhemmat ovat heidän kanssaan, ei ole hoitoa, ei ole töitä. Mutta kun vanhemmat onkin tässä tapauksessa yksikkömuodossa, yksi vanhempi. Namely me. And seems like I feel a little bit stuck.

 

En minä sinänsä valita. Meillä on oikein leppoisaa. Tytöt ovat näin lomalla paljon itsellisempiä täällä kotona kuin hoitoaikoina. Luonnollisestikin, kun ei tarvitse elää niiden aika-almujen varassa, vaan ollaan todellakin yhdessä kaiket päivät. Johan siinä hekin kaipaavatkin omaakin aikaa. Minä olen ehtinyt lukea ja olla koneellakin (sen verran kuin nyt sitä lajia olen jaksanut).

 

Silti. Pelkästään jo tietoisuus siitä, että olen jumissa enkä voi ainuttakaan hetkeä suunnitella ilman lapsia ahdistaa himpun verran. Tai ehkä enemmänkin kuin tietoisesti tajuan. Ensi viikolla tulee päivä, jolloin lapset menevät Lintsille ilman minua. Ja sitten tulee jopa viikko, jolloin lapset ovat taas koko viikon mökillä. Ihan jees. Mutta se ei poista sitä, että kaikki muut ajat olen jumissa.

 

Minkäs minä sille voin, että kaipaan sitä normaalia perhe-elämää, jossa on kaksi vanhempaa huolehtimassa lapsista ja relatiivinen mahdollisuus pieniin irtiottoihin – vaikka vain kaupassakäyntiin yksin – koska vaan. I’m not cut out for this single-mom thing! Siis kyllähän tämä menee, en minä aktiivisen ahdistunut ole. But, you know… Onneksi tämä on väliaikaista, vaikka kaipa kaikkeen myös tottuisi.

 

Puoli vuotta enää. Ai enää 😀 Vastahan tämä on kunnolla alkanut pari kuukautta sitten!