Sanotaan, että kieli on rationaalisen ajattelun väline. Ajatukset kulkevat päässä sanoina, mutta toisaalta jokainen on varmasti kokenut tilanteita, joissa ei ajatuksia osaakaan pukea sanoiksi. On siis ajatuksia myös sanojen takana. Jossain paljon syvemmällä meissä. Tunteetkaan eivät tarvitse aina sanoja – joskus niitä on suorastaan mahdoton nimetä. Kuitenkin kieli on se väline, jolla ihminen toimii ja kommunikoi, jopa itsensä kanssa. Asioiden sanominen ääneen yleensä helpottaa ja selkeyttää asioita.

 

Kun vauva syntyy, menee pyöreästi vuosi ennen kuin ensimmäinen oikea sana karkaa vauvan huulilta. Suunnaton määrä oppimista tapahtuu silti ennen tuota hetkeä. Vauva osaa kommunikoida syntymästään lähtien, koska se on ihmisyyteen rakennettu osa. Helpommaksi tuo kommunikointi muuttuu, kun vauva oppii ilmaisemaan itseään sanoin. Ensin yksittäisin sanoin, sitten virkkein.

 

Suomen kielestä sanotaan, että se on hurjan vaikea taivutusmuotoineen. Enpä tiedä. Onhan se vaikea, mutta mikäpä kieli ei olisi? Jokainen kieli on omalla tavallaan vaikea ja moniulotteinen. Jossain on taivutumuotoja, jossain toisessa prepositioita, postpositioita, sukuja ja ties mitä. Yksi kieli on helppoa kirjoittaa, kun jokainen kirjain on oma äänne – tai toisinpäin – mutta toisessa kielessä äänteet ovat kirjainyhdistelmiä, jotka eivät nekään aina noudata yleistä sääntöä.

 

Ei siis ihme, että olipa kieli mikä tahansa, lapsilla riittää haastetta sen opettelemisessa. Alkuun puhe on sellaista, jonka ymmärtää vain omat vanhemmat. Vai tietäisitkö, mitä tosikoiseni halusi, kun puolitoistavuotiaana pyysi ruokapöydässä pepputta? Ketsuppiahan se. Tai kun esikoiseni reilu vuoden vanhana halusi aamupalalla jukittaa tai bajaijaa? Tietenkin jugurttia ja banaania. Mutta entäs sitten aamupalan päälle kun piti saada lipatta? Vitamiinit 😀

 

Vuoden-parin ikäisellä on aivan ihania sanoja, joista osa usein jää perheen omaan sanavarastoon. Meilläkin puhutaan vieläkin aikasta ja aikkalaseista (aurinko ja aurinkolasit) ja majosiinista (majoneesi). Siitä se ääntämys vähitellen paranee, nelivuotias puhuu jo varsin oikein. On silti vaikeita konsonanttiyhdistelmiä, kuten fr, jotka ovat toiselle vaikeempia kuin toiselle. Esikoinen sanoi pitkään Frankliniä Vänkliniksi, tosikoinen kutsuu Fröbelin palikoita Lööperin palikoiksi – missä mainiosti muutama muukin kirjain mennyt sekaisin ja bändin nimi saa ihan uuden merkityksen 😉

 

Esikoiseni menee syksyllä kouluun ja valtaosin taivuttaa sanat oikein. Lammas taipui pitkään lammaksen, muttei enää. Sen sijaan traktori on yhä vaan kraktori. Tietenkin, onhan niitä aikuisiakin, jotka jättävät tupla- ja triplakonsonanteilla alkavista sanoista ensimmäiset pois kokonaan. Minä oli jo lapsena tarkka mokomista, muistan kuinka läksytin neljän vanhana kaveriani: "Se on PLuto eikä mikään luto ja PRinsessa eikä mikään rinsessa!" Vaikeita sanojahan ne ovat, vaikka vasta omien lasteni myötä sen taisin oppia…

 

Mielenkiintoista on se, että kun tuo vaille ekaluokkalainen nyt osaa suomea lausua ja enimmäkseen myös taivuttaa oikein, onkin alkanut eräänlainen taantuma, jos nyt niin voi sanoa. Esikoiseni – ja havaintoni mukaan muutkin saman ikäiset – puhuu yhtäkkiä sellaista höpökieltä. "Miä ei hauu owwa isho", ilmeisestikin. Toisaalta esikoiseni mielellään leikkii sanoilla, jättää konsonantit pois tai korvaa kaikki yhdellä ainoalla.

 

Kaipa se kaikki kuuluu kehitykseen. Ja on hienoa osata leikkiä kielellä. Ei se ole itsestään selvää. Pitää osata kielen säännöt osatakseen rikkoa niitä oikein. Kyky leikkiä sanoilla kertoo hyvästä kielellisestä taidosta, kyvystä verbaaliakrobatiaan. Hyvä taito, hyvä taito, sanon minä, kieltä ja verbaliikkaa rakastava tapaus.