Tyttäreni, ehkä etenkin esikoiseni, on useimpien lasten tavoin aina ollut kiinnostunut tietämään erilaisia asioita ja myös oppii ja muistaa hyvin kuulemansa. Yksi, mikä esikoistani on kiinnostanut hyvin pienestä asti, on kartat. Karttoja meillä onkin varsin paljon, sillä ne ovat myös mieheni suuri kiinnostuksen kohde. Tyttärellä on myös huoneessaan minun vanha karttapalloni, jota usein katselee.

 

Tällä viikolla mieheni toi töistä kotiin sellaisen pikkuisen läpimitaltaan n. 10cm kokoisen karttapallon, jonka joskus olen hänelle antanut. Tytär on tutkaillut sitä tuon tuostakin. Teki kerran huomion: "En mä tiennytkään, että Venäjä on kokonaan kiinni Suomessa" ja eilen illalla halusi, että näytän pallolta reitin, jonka viime kesänä Euroopassa ajoimme. Sitten totesi itsekin, että pallo on vähän pieni siihen tarkoitukseen, joten hakikin sen isomman pallonsa. Huomautin, ettei siitäkään kyllä oikein voi näyttää kuin summittaisesti, missä mentiin ja samaan hengenvetoon totesin, että tämähän on niin vanha karttapallo, että Saksakin on vielä kahtia.

 

Tänä aamuna esikoinen palasi siihen aiheeseen. "Äiti, miksi Saksa oli ennen kahtia?" Ja siitäpä se alkoi. Selitin tyttärelle maailmansodat ja Suomen sodat, rauhansopimukset ja Hitlerit ja valloitusyritykset, voittajat ja häviäjät, maanluovutukset, sotakorvaukset ja ihan kaiken. Viipurin luovutuksen, evatkot ja täpötäydet evakkojunat – joista esikoinen oli jo aiemmin kuullut isoäidiltäni. Pommitukset ja pommisuojat. Berliinin muurin murtamisen (johon tosikoinen 4vuotiaan ymmärryksellä huomautti: "Onneksi kukaan ei murskaa meidän taloa!" 🙂 ).

 

Hurjan kiinnostuneina molemmat tytöt kuuntelivat ja esikoinen esitti jatkokysymyksiä kaikkeen mistä kerroin. Fiksuja kysymyksiä, jotka kumpusivat paitsi minun kertomastani myös kaikesta, mitä oli jo isoäidiltäni kuullut. Muisti myös Suomen Pankin edessä seisovan patsaan pommitusklommot. Kyseli evakkojunista. Ja isovanhempieni osuudesta sotiin. Mitä isoäiti teki siellä lottana ja tapahtuiko isoisäni (kymmenisen vuotta sitten amputoidulle) jalalle jotain siellä sodassa (josta kumpusi sivujuonne siitä, miten jalkaan tulee kuolio).

 

Minähän olen polvenkorkuisesta asti kuullut ensisijaisesti isoäidiltäni tarinoita sodasta. Ne ovat heränneet elämään mielessäni; nehän ovat tapahtuneet ihmiselle, joka on minulle hyvin läheinen. Talvi- ja jatkosodista alkaa olla jo aikaa niin paljon, että sen kokeneet ihmiset ovat kohta kaikki kuolleet. Tieto siitä voi elää sukupolvelta toiselle, mutta hiipuu varmasti ajan mittaan. En usko, että nämä jutut niin paljon kiinnostaisivat esikoistanikaan, elleivät ne koskisi isoäitiäni, joka myös tyttärilleni on hyvin läheinen.

 

Välillä mietin, mitä merkitystä sillä oikeastaan on, että tuntee historiansa, että tietää sodista. Miten se enää meihin vaikuttaa? Mutta kyllä se vaan vaikuttaa. Juurensa ja miten tähän on tultu on hyvä tietää. Paremman maailman voi rakentaa vain ihmiset, jotka osaavat katsoa asioita pitkällä perspektiivillä ja se kumpuaa vain tietoisuudesta siitä, mitä on ollut. Vain siltä pohjalta voi miettiä, mitä voi tulla. Sillä rakennetaan maailmankuvaa.

 

Lapsen tiedonjano on pohjaton. Onneksi niin. Vain sen avulla lapsi voi hahmottaa maailmansa ja oppia kaiken tarvitsemansa. Toivottavasti omien lasteni tiedonjano ei kuole koulussa, niin kuin niin monelle käy. Minulla on tiedonjano tallella, enkä edes pärjäisi työssäni, jollei niin olisi (tosin, tänä päivänä aika harva pärjäisi, mikä on minusta hyväkin asia, ihmettelin, kun eräässä vaalimainoksessa elinikäistä oppimista pidettiin negatiivisena ja ei-toivottuna – höh!). Aika paljon minä tiedänkin – onpahan jotain mistä ammentaa omille lapsilleni. Ja mitä minä en tiedä, yleensä mieheni pystyy paikkaamaan sen. Tai toisinpäin 😉

 

Ja loput voi kaivaa netistä.