Olin tänään tyttöjen kanssa pyöräilemässä. Tytöt omillaan, esikoinen aika paljon talutellen, ja minä omallani sukkuloiden eri tahtiin etenevien tytärteni väliä.

 

Tosikoinen tuntuu olevan luotu pyörän selkään, on aina ollut ihan himopyöräilijä. Vuoden vanhana hän kiipesi isosiskon 16" pyörän selkään (pyörän ollessa telineessä) aina tilaisuuden tullen. Seuraavana keväänä, nipin napin kaksivuotiaana tytär saikin sitten oman pyörän. Ajattelin, että saapahan istua pyörän selässä siskon ajellessa, vedetään neitiä tämä kesä, ehkä sitten syksyllä jo itse polkeekin. Heh heh, pari kertaa pyörän selässä ja johan alkoi tyttö polkea! Eikä sen koommin ole lopettanut. Nyt on aivan uskomattomat reisivoimatkin jo, kun menee ylämäetkin ylös tuosta vaan polkien. Apupyörät on vielä pyörässä, mutta koska tosikoisella on uskomaton tasapainokin, tänä kesänä varmaan kokeillaan jättää nekin pois.

 

Kunhan vaan esikoinen ensin saisi vähän rutiinia pyöräilyyn. Hänelle kun asia ei ole tullut aivan yhtä itsestään kuin tosikoiselle, on aina ollut vähän arempi pyöräilijä kuin tosikoinen. Osittan I am to blame, olen tehnyt huonojakin valintoja asian osalta. Nimittäin kun tytär oli 3vuotias ja aloitteli pyöräilyä vanhalla 12" pyörällä, siitä hajosi apupyörät. Päätettiin ostaa tytölle kokonaan uusi pyörä ja koska esikoinen oli jo tuolloin ikäisekseen melko pitkä, ostettiinkin se 16" pyörä. Kaupassa se näytti ihan sopivalta, mutta todellisuus osoittautui toisenlaiseksi ja niinpä esikoinen pääsi pyöräilyn makuun kunnolla vasta syksyllä, neljä jo täytettyään.

 

Seuraavana keväänä pyöräily sujui mallikkaasti ja koska parhaalta kaverilta otettiin apupyörät pois, halusi kesällä esikoinenkin kokeilla niin. Minä tuumasin, että en niitä sitten enää takaisinkaan laita, vaan sitten opetellaan. Näin jälkikäteen ajatellen aivan liian aikaisin. Kyllähän tytär oppi, ei heti, mutta aika pian. Lähteminen ja pysähtyminen oli jonkin aikaa vaikeaa, mutta loppukesään mennessä sekin meni hyvin. Seuraavana keväänä, vuosi sitten, ei homma enää niin itsekseen sujunutkaan ja pyöräily jäi melkein sikseen. Ei nyt aivan, mutta yhtäkkiä tyttö alkoi pelätä alamäkiä ja ylämäkiä ja mutkia, toisin kuin ennen.

 

Loppukesästä totesimme pitkän tyttömme olevan 16" pyörään jo liian iso ja otimme esille 20" pyörän. Se on kieltämättä vähän raskas, mutta sopivan kokoinen. Ja silläpä nyt sitten opetellaan. Tytär hannaa sillä ajamista, etenkin niitä ylä- ja alamäkiä ja kapeita teitä, koska ei ole varma pyörän hallinnasta. Siksi siis paljon talutteli pyörää. Matkamme määränpää olikin koulun kenttä, suht tasainen asfalttikenttä, jolla tyttö sai ajaa rundia tarvitsematta pelätä ojaan kaatumista. Ajaminen sujuu kyllä aivan loistavasti, lähteminen ja pysähtyminen samoin, mutta ajovarmuutta tarvitaan. Ja sitä saa siellä isolla kentällä, missä ei ole mitään pelottavaa.

 

Kentän vieressä oli koulun kiipeilytelineet, joissa tytöt välillä kävivät keikkumassa. Aikamoisia apinoita, tosikoinenkin kiipesi korkealle verkkoon tuosta vaan ja esikoinen tasapainoili tangoilla taitavasti. Se oli niin hauskan näköistä, että minäkin innostuin kiipeilemään ja temppuilemaan tangoilla, paikalle osuneiden teinien hämmästykseksi.