Onhan siitä jo aika pitkä aika, kun naiset emansipoivat itsensä ulos hamepakosta ja valloittivat housumarkkinat. Ei siis pitäisi olla niinkään kummallista, että tällainen posthip-discoaikaan syntynyt minä viihtyy housuissa paremmin kuin hameessa. Ihan täsmälleen ottaen farkuissa kaikkein parhaiten.

 

Silloin kun esikoistyttäreni syntyi, aika moni (pojan äiti) kommentoi, että ihanaa, nyt saat pukea sitten kaikkia ihania rimpsumekkoja lapselle päälle. Minä nyökyttelin ymmärtäväisenä, mielessäni ihmetellen, että miten niin ihania mekkoja? Mitä ihanaa mekoissa muka on? Minä en ole koskaan oikein viihtynyt hameissa ja mekoissa. Ne olivat vain tiellä, kun kiipeilin puissa ja hypin aitojen yli. Vähän sama juttu, kuin etten ole koskaan kovin pitkään pitänyt pitkiä kynsiä, kun ne vain lohkeilivat kaikessa mitä tein – ja nyt olisivat tiellä tietokoneen kanssa.

 

Don’t get me wrong, kasvatukseni oli sen verran perinteistä, että minutkin on kyllä puettu mekkoihin ja hameisiin aina välillä. Juhlat ovat juhlia ja niitä tulee kunnioittaa asianmukaisella vaatetuksella, joka yhä vaan naisella on se hame tai mekko, minun mielestäni. Niinpä ne olivat niitä hetkiä, jolloin pakosta sen mekon päälleni sain – ja niinpä ne ovat niitä hetkiä, jolloin omat tyttäreni pakosta saavat mekon päälleen. Ovat nimittäin – roolimallin vuoksi? – samasta puusta veistettyjä housutyttöjä kuin äitinsä, ja syykin on sama: hame haittaa kuulemma menoa.

 

Toissapäivänä olin eräässä kehittäjien tapahtumassa, jossa sukupuolijakauma oli sellainen, että kerrankin naisten wc oli se queue-free zone. Minä olen aina ystävystynyt poikien – ja sittemmin miesten – kanssa paljon helpommin kuin tyttöjen. Olen aina ollut tekniikasta kiinnostunut, luin koulun kirjastossakin aina TM:ää enkä YM:ää, Tekniikan Maailmaa enkä You&Me:tä, niinkuin muut tytöt. Duunissa monet parhaat kaverini ovat kundeja. En edelleenkään lue naistenlehtiä. Lapsista(ni) puhun kyllä, luonnollisesti, mutta yhtä hyvin vaikkapa autoista. Tai tietokoneista.

 

Don’t get me wrong, again. Olen silti Nainen. Sellaiseksi kasvatettu, sellaiseksi mieheni miehisyyden myötä kasvanut. Kuka on sanonut, että tekninen kiinnostus tai housut – tai edes puissa kiipeileminen 😉 – tekisi naisesta vähemmän naisellisen? Monesti vaan pyritään turhaan tasa-arvoon. Ei naisen tarvitse hylätä naisellisuuttaan pärjätäkseen miesten maailmassa. Ei naisellisuus ole blondiutta. Tai toisinpäin 😉 Naisen ei tarvitse olla feministi pärjätäkseen, eikä tasa-arvoisuus ole tasa-päisyyttä.

 

Monesti kuitenkin huomaan olevani ainoa, joka vaikkapa ravintolan narikassa osaa ottaa takin päälle laitettuna. Toissapäivänä narikan kundi – ilmeisesti minusta ja (nais)työkaveristani huokuneen itsenäisyyden (josta ehdittiin siinä vitsiäkin vääntää) vuoksi – takkia ojentaessaan ihan kysyi, otanko takin vai laitetaanko päälle. Käännyin hieman ja annoin kaverin auttaa takin päälleni todeten samalla, että jotain sentään olen oppinut sen jälkeen, kun nelivuotiaana kivahdin kaverini ritarilliselle isälle, että osaan minä sen takin itsekin pukea! Conventional up-bringing.

 

Samaan tapaan haluan myös omat tyttäreni kasvattaa. Heilläkin näyttää olevan taipumus ystävystyä poikien(kin) kanssa helposti. Heilläkin näyttää olevan taipumus kiipeillä puihin ja käyttäytyä poikamaisesti (huono äiti ei eilen edes tajunnut käskeä lapsiaan alas, kun keikkuivat pihan puissa kerätessäni heille yökamppeita mummila-viikonloppua varten…). Mutta naisellinen voi olla housuissakin. Naisellinen voi olla, vaikka olisikin insinöörimäinen kiinnostus kaapinovien sulkeutumismekanismeja kohtaan kuten tosikoisellani. Tai Krunikan arkkitehtuuria kohtaan kuten esikoisellani.

 

Ja eiköhän sitä edesauta myös iskä, joka on tyttäristään ylpeä ja kertoo sen myös. Isä, joka osaa kehua tyttöjään kauniiksi ja fiksuiksi yhtaikaa 🙂 Ja vähän sitä tapakasvatusta päälle. Eiköhän se siitä lähde.

 

Ja nyt tämä nainen lähtee ostamaan uusia housuja, kun vanhat putoavat jo päältä 😉