Välillä on vaan niin, että valitsipa niin tai näin, aina se on ainakin omasta mielestä väärin päin.

 

Säädettiin sitä esikoisen kanssa kotiinjäämistä vielä tänä aamunakin. Mies soitti sinne hoitaja-firmaan heti puoli kahdeksan ja lupasivat soittaa takaisin heti kun tietävät, saadaanko hoitaja samalle päivälle vai ei. Minä jäin sitä tietoa odottamaan – diili oli, että jos saadaan hoitaja, lähden töihin ja mies odottaa hoitajan saapumiseen saakka himassa, mutta minä jään koko päiväksi kotiin, jos hoitajaa ei saada.

 

Vein tosikoisen välillä hoitoon ja kotiin palatessani mies sanoi, että sieltä oli soitettu, ettei hoitajaa saada tälle päivälle. Minua harmitti. Omasta puolestani, työni puolesta. Halusin niin kovasti päästä nimenomaan tätä tämän päivän kurssia kuuntelemaan, kun se on niin oleellista asiaa "uuden urani" kannalta. Esikoisen kannalta asia ei tietenkään olisi voinut olla paremmin, hän oli selvästi hyvillään.

 

Tilanne sai kuitenkin jälleen uuden käänteen noin viiden minuutin kuluttua, juuri kun kaivoin pomoni puhelinnumeroa intrasta. Saivat sittenkin järkättyä esikoiselle hoitajan tällekin päivälle ja minä pääsin lähtemään kurssille, joskin himpun myöhässä. Esikoinen kuitenkin selvästi pettyi. Yritin selittää, miten tärkeä juttu kurssi äidille on ja että olisin oikeasti mielelläni ollut hänen kanssaan kotona. Näinköhän tuo uskoi, vaikka ihan reippaana sinänsä kotiin ilman minua jäikin.

 

Nyt itsellä on taas kerran kurja olo. Huono omatunto. Olisiko sittenkin pitänyt vaan jättää kurssi väliin, käydä se joskus hamassa tulevaisuudessa? Mutta kun siinä on asioita, joita minun pitäisi jatkossa osata kouluttaa! Jos olisin jäänyt kotiin, noh, olisin harmitellut ja joutunut opiskelemaan enemmän itsenäisesti. Ei ehkä katastrofi kuitenkaan. Mutta työn ja oppimiseni kannalta parempi näin.

 

Nyt kun olen täällä, harmittelen esikoisen pettymystä. Joka ei varmaan kuitenkaan oikeasti kestä(nyt) kovinkaan pitkään. Mies sanoi, että hoitaja oli mukavanoloinen, esikoisella on varmasti ihan hyvät oltavat hänen kanssaan – onhan hoitajia ollut kotona ennenkin ja olihan tosikoinenkin sellaisen kanssa alkuviikosta. Ei siis katastrofia näinkään päin.

 

Miksi ihmeessä siis otan kaiken niin raskaasti? Miksi mietin kaiken niin syvältä, ettei lopulta mikään tunnu hyvältä ratkaisulta? Miksen voi vaan ottaa asioita niinkuin ne ovat ja vastaan tulevat? Kenenkään maailma ei loppujen lopuksi kaadu tällaisista asioista. Oleellista on vain, että lapsi saa olla kotona ja parantua rauhassa. Homma siis hoidossa ja kaikki hyvin.

 

Usko jo, kaikki on hyvin! Lopeta jo vatvominen! — *huokaus*