Tavallisissa perheissä on pesukone, joka syö sukkia. Mutta me ei ollakaan tavallinen perhe. Meillä ei sen paremmin pesukone kuin kuivurikaan tarvitse sukka-välipaloja, joten sukat tulevat pyykistä ulos ihan kiltisti pareittain. Sen sijaan meillä on tytär, jolla on ilmeinen sukkien hävittämisen lahja.

 

En nimittäin tiedä ketään muuta, joka voi hävittää sukkansa jopa nukkuessaan. Eikä luonnollisestikaan koko paria vaan noiden tavallisten pesukoneiden tapaan aina häviää vain toinen sukka. Esikoisella on kaapissa puoli tusinaa yksinäistä sukkaa odottamassa joskos vaikka se parikin joskus jotenkin salaperäisesti palaisi takaisin kotiin.

 

Osa sukista katoaa päiväkotiin. Se on varsin otollinen paikka hukata sukkia ja kaikkea muutakin. Tosikoinen mm. hukkasi sinne rakkaan uninallensa tässä erään kerran niin että sitä etsittiin viikon ajan, kunnes se löytyi jostain hyvin hämärästä paikasta, jota en enää muista. Ei meidän lapset tietenkään ole ainoita, jotka hävittävät tavaroita päiväkotiin – sitä tosikoisen nallea etsiessäni löysin päiväkodin leikkikeittiön jääkaapista erään toisen lapsen kauan kaivatun unilelun.

 

Mutta ne sukat. Päiväkotiin siis häviää sukkia toisinaan, toisinaan myös yksinäisiä rukkasia ja yksinäisiä villasukkia. Mutta katoaa niitä sukkia täällä kotonakin. Varmasti enemmän kuin päiväkodissa. Tänä aamuna esikoinen herätessään kysyi (ties kuinka monennen kerran, ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta), missä on hänen toinen yösukkansa. Eikä sitä löytynyt. Ei vaikka kävin läpi koko sängyn. Ja lattian. Käsittämätöntä.

 

Erään kerran siivosin esikoisen huonetta ja löysin paperipussista, johon tytär oli kerännyt askarteluitaan, suorastaan kaksi sukkaa. Eivät tietenkään keskenään pari, vaan kaksi kauan kaivattua sukkaa. Löydöksestä riemastuneena menin kaapille yhdistääkseni sukat pareihinsa – vain todetakseni, että niin, aivan niin. Juuri näiden parithan minä heitin edellisviikolla pois, kun ne olivat olleet paritta jo liki vuoden ja olin jo menettänyt toivoni niiden suhteen. Tyypillistä!

 

Sinänsä ei ole ihmekään, että niitä sukkia katoaa, kun niitä aina ripotellaan pitkin kotia sitä mukaa kun ne sattuvat jalasta poistumaan, milloin missäkin. Minä yritän sekä pyytää viemään niitä pyykkiin että kerätä niitä itse talteen, mutta aina joku sukka vajoaa johonkin lattianrakoon. Oikeasti luulisi, että ne putkahtelisivat sitten toisinaan myös esille jostain sohvien sisästä tai alta, mutta ei. Kun ei niin ei. Ne katoavat savuna ilmaan.

 

Pitäisi keksiä jokin keino huijata joko esikoista tai sitä hukassa olevaa sukkaa – kummasta asia sitten onkin kiinni. Jos se – kumpi nyt ikinä – luulisi, että olen heittänyt sukan parin pois, se kadonnut sukka varmaan tulisi esille. Sukkien pois heittäminen kun tuntuu olevan ainoa keino houkutella hävinneet parit ulos piiloistaan. Mutta miten heitetään sukka pois heittämättä sitä pois?

 

Toinen vaihtoehto olisi tietenkin myös ostaa aina kaksi paria samanlaisia sukkia. Ensin otetaan käyttöön vain toinen pari ja kun siitä katoaa se toinen sukka, otetaan käyttöön iskemättömästä parista uusi sukka ja vielä on jäljellä seuraavaa katoamista varten yksi sukka. Ei hullumpi vaihtoehto tämäkään. Siinähän saa kolme sukkaparia kahden hinnalla. Säästöä!

 

Kolmas ratkaisu asiaan olisi tietysti saada tytär jotenkin koulittua sukkasiistimmäksi. Mutta miten saada hänet lopettamaan unissaan strippaaminen? On meinaan toisinaan aamulla lattialla pyjamanpuserokin. Se vain on niin iso, ettei se katoa. Eikun ainiin, eihän se ole sukka. Sukkien kadottamisen lahja ei tietenkään hävitä pyjamanpuseroa. Vain sukkia. Vain. Sukkia.