Ulkona oli juuri tullut pimeää. Mies oli palannut tontilta risuja raivaamasta. Lapset riehuivat kuumeestaan huolimatta. Ja minä paistoin lättyjä. Pannut tirisivät ja tuuletin humisi johtaen rasvaista käryä ulos.

 

Esikoinen tuli kysymään, mikä oli se piipitys, jonka hän kuuli. En tiennyt, sillä minä en kuullut mitään piipitystä hellan metelin yli. Pohdin vain mielessäni, että jospa palohälytin oli haistanut vähän savua ja piipittänyt pari kertaa ryhtymättä soimaan kunnolla. Joten annoin asian olla, mistään kovin vaarallisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Ties vaikka esikoinen oli kuullut omiaan.

 

Kävimme lättypyötään ja esikoinen ihmetteli piipitystä uudestaan. Minä en edelleenkään kuullut mitään hälinän yli, mutta mies kertoi kuulleensa piipityksen hänkin. Ja tosikoinen säesti kaikuna, kuten oli tehnyt koko päivän muutenkin. Aloin siis kuunnella tarkemmin ja hetken perästä kuulin minäkin sen heikon piipityksen. Kuin jollakin laitteella olisi paristot vähissä.

 

Tuollaiset asiat häiritsevät minua. Jätin lättyni lautaselle ja nousin etsimään piipityksen lähdettä. Ensin tarkistin oman herätyskelloni, jonka pariston heikkouden olin havainnut jo aamulla. Mutta ei, se ei piipittänyt. Ei myöskään mieheni kello. Yritin taas kuunnella, mistä piipitys tuli, mutta se kaikui rakenteissa niin etten oikein saanut suuntaa selville. Jatkoin siis herätyskellojen tarkistamista ja metsästin seuraavaksi esikoisen kellon jostain hänen sänkynsä uumenista. Ei ollut sekään, mutta se oli kaksi tuntia jäljessä, joten siirsin sen aikaan.

 

Sillä välin tosikoinen alkoi pöydästä jo huhuilla, että piipitys tulee hänen huoneestaan, että se on hänen kellonsa. Kieltämättä, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto minustakin, sillä palohälyttimistäkään se ääni ei tullut, sen tarkistin matkalla. Mutta ei, ei ollut tosikoisenkaan kello. Käväisin vielä kodinhoitohuoneessakin, vaikken tiennyt, mitä sieltä muka olisin etsinyt. Palasin kuitenkin tosikoisen huoneeseen, kun hän sinnikkäästi hoki äänen tulevan sieltä.

 

Oikeassahan tyttö olikin. Sen lopulta myönsin palattuani hänen huoneeseensa. Mutta se ei siis ollut herätyskello. Eikä se ollut virtuaalilemmikki. Eikä mikään muukaan elektroniikkapeli tai se puoliksi rikkinäinen kannettavakaan. Kuuntelin ja kuuntelin, ääni tuntui tulevan jonkin sisältä ja epätoivoissani aloin jo kaivaa tosikoisen lelulaatikoitakin piipityksen lähteen löytämiseksi.

 

Kunnes minulle valkeni. Juuri kun olin palaamassa keittiöön raportoimaan, että nythän vaan piipittää, ehkä se tulee naapurista. Minulla vihdoin välähti. Se oli meidän hälytysjärjestelmämme keskusyksikkö, joka on logistisista syistä sijoitettu yhteen tosikoisen lipaston laatikkoon. Sehän se siellä piti elämää!

 

Laite ilmoitti, että sillä on meille viesti. Kuuntelin viestit – väärät viestit, ääniviestit, joita meillä ei ole. Kohinaa kohinaa, ja yhä vaan laite piipitti. Sattumalta, viimein, sain esille sen oikean viestin, ja jopa sain sen poistettua. Laite ei enää piipitä, mutta yhden ovisensorin paristo pitäisi vaihtaa.

 

Arvoitus ratkaistu, voin nukkua yöni rauhassa. Ja huomenna ruuvailen sensorin auki ja vaihdan sen pariston.