Blurp, sanoi isä palttutaikinassa. Ja blurp, sanoi pormestari kermakakussa. Ja blurp, sanoi rouva Pekkala mustikkakeitossa. Vaahteramäen Eemelille sitten sattuu ja tapahtuu.

 

Omasta lapsuudestani peräisin oleva muistikuva Eemelistä oli pieni sinisiin housuihin pukeutunut viikari, joka veti possua hännästä ja hilasi pikkusiskonsa lipputankoon (itse asiassa, pikkusiskon pyynnöstä!) ja oli muutenkin kaikin tavoin ilkikurinen kepposten tekijä. Mutta kun luin näin aikuisena omille tyttärilleni Eemeliä, totesin, että oikeastaan Eemeli oli lähinnä väärinymmärretty vilkas ja kekseliäs, mutta aivan tavallinen pieni poika.

 

Tiedä sitten, pidänkö Eemeliä normaalina lapsena siksi, että omat tyttärenikin, se nuorempi etenkin, ovat melkoisen villejä ja kekseliäitä tapauksia. Resourceful, sanoisin. Luovia lapsia, jotka toimivat ennenkuin miettivät. Tai sitten pidän vain omia kauhukakaroitani normaaleina lapsina, koska en paremmasta tiedä. Niin tai näin, jos pitäisin kirjaa tosikoiseni metkuista, kirja olisi vähintään yhtä pitkä kuin Eemelin äidin muistiinpanot Eemelin metkuista.

 

Sakset ja tussit ovat tosikoiseni lempivälineet. Etenkin illalla, jos ei uni heti maita, on niillä kiva leikkiä. Niinpä neidin yöpuvut on järestään rikki leikattuja, lakanat samaten. Ja muutama muukin vaate. Tusseillakaan ei suinkaan piirretä paperiin (nojoo, kyllä joskus siihenkin), mutta käsiä, käsivarsia, jalkoja, siskon puseroa, omia housuja ja vaikkapa poskia on paljon hauskempi värittää!

 

Purukumit kuuluvat tietenkin roskikseen, kyllähän tytöt sen tietävät. Kumma vain, että toissailtana löysin yöpöytäni ja seinän välistä parikin erillistä purukumimöykkyä. Ja mehu kuuluu juoda, miten se joutui lautaselle? Muovailuvahalla muovaillaan, miksi sitä on palasina pitkin keittiön lattiaa? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea he tekevät toisilleen. Ja monesta muusta tempauksesta, joita en edes muista.

 

Ja kun sujuvasti siirryn tästä muistelemaan, mitä kaikkea sitä tuli itse tehtyä lapsena… Kuinka eräänä kesänä onnistuimme siskoni kanssa rikkomaan landella yhden ja saman ikkunaruudun kolme kertaa – se vaan oli väärässä paikassa! Yhteen aikaan kilpailimme siskon kanssa keppostamisessa: kumpikin teki toiselle aina kahta pahemman kepposen, kun löysi sen, minkä toinen oli tehnyt itselle.

 

Ja siitä siirryn sujuvasti muistelemaan kaikkea, mitä on kerrottu isäni ja veljensä tempauksista. Joko siis meidän perheessä on eemeli-geenejä, tai sitten me olemme olleet vain tavallisia lapsia ja Eemeli aivan yhtä lailla. Toisin sanoen, vaikka laulussa lauletaankin "on hyvä ettei eemeleitä ole enemmän", rohkenen olla eri mieltä. Maailma (tai ainakin meidän suku) on täynnä eemeleitä.