Avenue Q, se erilainen musikaali. The X-rated Muppet Show. Musikaali, jossa ihmiselämän vaikeat realiteetit on nostettu esille humoristisella tavalla. Musikaali, jossa filosofoidaan jalat maassa. Tai ilman jalkoja, jos sattuu olemaan nukke.

 

Olin siis eilen katsomassa Avenue Q:n ennakkonäytöstä Savoylla. Avenue Q:ssa ihmiset ja nuket näyttelevät sulassa sovussa. Avenue Q on New Yorkin slummikatu, jolle vastavalmistunut nukke nimeltä Princeton muuttaa asumaan ja tutustuu kadun muihin asukkaisiin: nukketyttö Kate Monsteriin, kaappihomonukke Rodiin ja tämän nukkekämppikseen Nickiin, isoon karvaiseen nukkeen Treckie Monsteriin sekä kadun isännöitsijään mustaan entiseen lapsitähteen Gary Colemaniin ja työttömään Brianiin sekä tämän vaimoon japanilaiseen Christmas Eveen, joka ei osaa sanoa ällää, siis ärrää.

 

Avenue Q on aikuisten satu kasvamisesta. Princeton on niin täynnä oman elämänsä tarkoituksen löytämistä, ettei edes tajua satuttavansa muita itsekeskeisyydessään. Rod pelkää menettävänsä kaiken, jos homous paljastuu. Nicky satuttaa Rodia yrittäessään pakottaa Rodin ulos. Kate haaveilee oman monsterikoulun perustamisesta, mutta ei usko haaveen voivan koskaan toteutua. Christmas Eve ja Blian ovat ihastuttava pari, joka auttaa naapureitaan näiden vielä etsiessä itseään. Yhteistä heille kaikille on kamppailu toimeentulosta.

 

Musikaali tarttuu elämän realiteetteihin virkistävällä ronskiudella. Christmas Eve laulaa Princetonin perään haikailevalle Katelle: "On vahva lakkaus, kun toisen tahtoo tappaa — viha ja lakkaus ovat kaksi maljaa mun hillossani, ne toisiksensa muuttuu — kun katsoo lakkaintaan ja vain sontaläjän näkee, silloin vahva lakkaus naista lavistaa!" Voiko asiaa enää tuon laadollisemmin sanoa? Ja silti, siinä piilee kumma totuudensiemen. Nimimelkillä "ei se lakkain aina niin loistava ole".

 

Tai laulu rasismista. Rasismi on aina tapetilla. Fazer joutuu poistamaan lakupojan lakupötköistä eikä Brunbergiltakaan saa enää neekerinpusuja, vaan ne ovat vain pusuja. Vai suukkoja? Whateva. Naurettavaa minusta. Rasismi on kyllä jossain syvemmällä kuin karkkipaperissa tai sen nimessä. Kuten Avenue Q:ssa laulettiin, rasismia on meissä kaikissa. Vitsiä väännetään eri roduista ja eri maalaisista. Ja sitä tekee kaikki. Rasismi ei ole vain valkoisten etuoikeus. Sitä on myös väriviivan toisella puolella.

 

Tai schadenfreude eli laulu vahingonilosta. Kukapa meistä ei piristyisi, kun huomaa, että naapurilla on asiat vielä huonommin kuin itsellä? Kun kaikki tuntuu menevän pieleen ja jollain toisella meneekin vielä pahemmin pieleen, ei enää omat ongelmat tunnukaan niin isoilta. Kuka meistä haluaisi myöntää olevansa vahingoniloinen? Hyvät ihmisethän ei ole, eihän? Mutta syvälle sisinpään kun katsoo… Se on ihmisyyttä vain. Sitä raadollista ihmisyyttä. (Mikä ei tietenkään silti nollaa kaikkia hyviä arvoja ja pyrkimyksiä.)

 

Tarinan lopuksi Princeton ja kaveritkin oppivat, että onkin hienoa voida antaa toisille. Että toisia kannattaa auttaa, siitä tulee hyvä olo ja mieli itsellekin. Niinpä he keräävät rahaa Katen kouluhanketta varten – ja suurimman lahjoituksen tekeekin yllättäen mörökölli Treckie Monster, joka on tienannut sievoiset summat nettipornolla ("ainoa kannattava sijoituskohde niin laman kuin nousukaudenkin aikaan"). Kate saa koulunsa, Rod ja Nicky tekevät sovinnon ja samoin Princeton ja Kate. Blian ja C.E. muuttavat Brianin saatua uuden työn konsulttina ("en tiedä mitä se talkoittaa, mutta olen huljan ylpeä hänestä!" – kuka tietäisi, mitä konsultti tekee 😉 ). Happy ending.

 

Avenue Q on erilainen ja siinä on nukkeja – mutta se toimii. Se on ronski ja vähän räävitön, joten se ei ihan sovi sovinnaisille ja pikkusievielle. Tai no, minutkin on aika sovinnaiseksi kasvatettu ja sinänsä aika sellainen varmasti olenkin. Silti pidin siitä, joskin ehkä satunniasesti jotkin alatyyliset ilmaisut vähän häiritsivät. Mutta ei kovin paljon. Kokonaisuus on niin hyvä. Siinä ei kiroilla mitenkään hirveästi. Enemmän Aki Kaurismäen elokuvissa kiroillaan. Se on vain hauskalla tavalla epäsovinnainen, ja kielelliseltä tyyliltään, noh, sellainen slummiin sopiva. Ja se on tabuja ravisteleva. Siksi se on aikuisille – ja siksikin, että nuket tekevät siinä "sitä". Se oli aika mielenkiintoista 😀

 

Kun se loppui, tunsin itseni hetken aikaa teletapiksi, kun olisi tehnyt mieli huutaa uudestaan, uudestaan 😀 Se loppui aivan liian pian!

 

Harmi vain, että iltani sitten pilasi se puhelinepisodi.