Kun intensiivisesti katsoo jotakin sarjaa pitemmän aikaa, sitä alkaa miettiä, millaista elämä olisi, jos se olisi sellaista kuin siinä sarjassa.  Alkaa tuntua, että sarjan esittämässä elämäntavassa on sitä jotain mikä omasta elämästä puuttuu. Sitä jotain, mikä tekee elämästä vähemmän raskasta.

 

Ei minun elämässäni mitään vikaa ole. Päinvastoin. Elämäni on suurimmaksi osaksi vallan loistavaa. Ja arki se on arkea kaikille, joka tapauksessa. Ja jollei ole, käy vielä niinkuin Anna Nicolelle tai Britney Spearsille. Tai lukuisalle joukolle muita rikkaita ja kuuluisia. Jos elämä on pelkkää – jaa no, mistäs minä tiedän, millaista heidän elämänsä on tai oli.

 

Anyway, en nyt suinkaan tarkoita, että kadehtisin rikkaiden ja kuuluisien elämää. Ei, en minä sitä kaipaa. Vaan sitä hauskaa. Frendien elämä on hauskaa. Siellä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mitä sattuu ja tapahtuu tavallisille ihmisille, mutta sarjan henkilöillä on vallan mainio elämäntyyli two times three’s companyna (tai three times two’s companyna? tai millon nyt mitenkin). Siinä on vaan jotakin… hohdokasta. Jotain, mikä sai ihmiset nauttimaan sarjasta vuodesta toiseen. Ja toivomaan salaa mielessään, että omakin elämä olisi enemmän sellaista.

 

Ja sitten on se Whose line, jonka koukussa olen ollut suurimman osan tätä vuotta. "Äidin nauruohjelma", kuten lapsetkin sitä kutsuvat. Sarja impro-shownahan ei ole lainkaan frendien tai muidenkaan sellaisten kaltainen. Siinä minuun iskeekin (siis besides että se on niin sairaan hauska) ajatus siitä, että joidenkin työ on olla the witty and funny yourself.

 

Best of Whose Line -show:ssa Drew Carey heitti ennen loppucollaasia jotain tyyliin who can say their job is as fun as our’s. Niinpä. Olisipa hauskaa olla witty ja funny ja ansaita sillä elantonsakin! Tai toisinpäin: olisipa hauskaa, jos saisi töissä olla hassu ja hullutella niin paljon kuin irtoaa. Ettei aina tarvitsisi olla niin vakava ja professionaali.

 

Näyttelemistähän minunkin työni paljolti on. Ja nimenomaan improvisaatiota. Minulla on tietty sisältö, raamit, joiden mukaan vien päivän alusta loppuun, mutta yleensä ei valmista käsikirjoitusta – miten voisikaan olla? Ja minulla on yleisesti ottaen aika leppoisa ja huumorilla höystetty tapa opettaa. Niin sanotaan palautteissakin, didn’t make that up 😉 Viime kädessä kyse on silti faktoista ja asiantuntemuksesta ja ammattimaisuudesta.

 

Irrottelemaan pääsen sitten tanssitunneilla. Eläydyn tanssisarjan edellyttämään rooliin täysillä. Se on mainio tapa päästä irtautumaan kaikesta muusta ja antaa mennä vaan musiikin ja tanssin mukana. Joten ehken sittenkään ole niin kaukana ideaalista. Elämässäni työ ja hupi on sittenkin aika tasapainossa – jopa työssä ne taitaa kuitenkin olla aika tasapainossa.

 

Mitäs tässä siis taas haikailen. Live your life to the fullest vaan! Se jokin on siellä kyllä, kun sen vaan osaa löytää!

 

[Fun fact: Frendit ja Wliia tuli jenkeissä aikoinaan samaan aikaan, eri kanavilta.]